Etelänloma

Peking - Kunming - Yuanyang - Dali - Lijiang - Tiger Leaping Gorge - Lijiang - Peking
31.3.-9.4.2011

Yunnan oli upea. Provinssi sijaitsee Sichuanista etelään ja Tiibetistä kaakkoon, rajanaapureina ovat myös Myanmar ja Laos. Monta hienoa kaupunkia, kylää, vuorta ja näkemisen arvoista paikkaa. Suosittelen ehdottomasti jos satut päätymään Kiinan etelä/länsiosiin. Retken eeppisyyttä lisäsi ehkä se, että mukana oli mahtava posse, ja Jaloviinallakin oli ehkä osuutensa. Seurueeseemme kuuluivat itseni lisäksi meksikolainen Joseph, kroatialainen Iva, kanadalainen Bob, katalonialaiset Miquel ja Mireya sekä loppureissusta hongkongilainen Jason. Kun katalaanit päättivät liittyä joukkoomme viime hetkellä, selvisi että Miquel asuu mua vastapäätä, eikä oltu ikinä törmätty aiemmin asuntolassa. Nyt mulla on oma sähköinsinööri pelastamassa jos lamput poksahtaa.

Posse Kunmingissa.

Miquel, mun pleksit ja Bobin rakastama kalansilmäkuvamoodi

Ensin lensimme Kunmingiin, joka on sievä vehreä provinssin pääkaupunki. Sopiva ekan reissupäivän chillailuun. Yliopiston kampus oli kaunis ja Green Lake Parkissa oli hassuja lintuja. Kävimme Lonely Planetin suosittelemassa Manna-raflassa, joka olikin mitä mahtavin kulinaristinen elämys, joskin mausteiltaan melko tulinen. Kaupunki oli erilainen muihin käymiini geneerisiin kiinalaiskaupunkeihin verrattuna, mikä oli mukava yllätys. Aikaa ei ollut kuitenkaan tuhlattavissa kaupungissa pölyyntymiseen. Ostimme alapedit illalla lähtevään sleeper-bussiin, takaosaan (ajateltiin et siel ois rauhallisempaa ja saatais olla omissa oloissamme). Kukaan meistä ei ollut ennen matkustanut moisella, joten bussiin päästyämme meitä odotti yllätys: bussin perällä olevat alapedit, 5 kpl olivat aika ahtaita ja kokemus klaustrofobinen, ihan kuin olisi pienessä häkissä nukkunut. Siinä kohdin tietysti vielä moottorin ja tien kuoppien äänet kuuluivat parhaiten. Kaksi pedeistä oli kiinalaisella pariskunnalla, joiden viereen saimme minä, Joseph ja Bob kömpiä, muut seurueesta saivat avarammat käytäväpaikat. Yö sujui kuitenkin hauskasti taskulamppujen, mp3-soittimien ja kummitustarinoiden värittämänä. Pysähdyspaikan perinteinen, luonnollisen tuoksuinen kiinalainen huussi (kymmenen reikää lattiassa, kuka nyt mitään vyötäröä korkeampia väliseiniä kaipaisi) oli järkyttävä kokemus kroatialaiselle prinsessallemme Ivalle. Tästäkin koettelemuksesta selvisimme kunnialla toinen toisiamme kannustaen, "You can do it, Iva!"-huudot kaikuivat miesten puolelta. Mä lähinnä nauroin, Iva nauroi ja itki.

Kulkuvälineemme sisältä kuvattuna

Meidän takabridge, tilankäyttöä tehokkaimmillaan

Aamulla selvisi, että olimme jo pari tuntia aiemmin päässeet perille, mutta kuski antoi kaikkien jäädä nukkumaan sisälle kunnes aurinko nousee. Ulkona oli valoisaa, mutta nopea vilkaisu ikkunasta paljasti totuuden: paksuin sumu ikinä. Hyvä jos pari metriä näki eteensä. Olimme matkustaneet yön sukkamehulta haisevassa bussissa kylki kyljessä toisiimme liimaantuneena nähdäksemme riisiterassit, ja nyt vaikutti siltä että terassit jäisivät sananmukaisesti näkemättä. Retkikuntamme ei kuitenkaan lannistunut, ehkä auringon noustessa sumu hieman väistyisi. Vuokrasimme pakun käyttöömme päiväksi ja aloitimme matkan kohti Yuanyangia. Auton kiivetessä pientä vuoristotietä ylöspäin... naps! Sumu alkoi hälvetä ja kohta katselimme jäätävän kokoista sumupilveä alapuolellamme. Korkeammalla paistoi aurinko ja porukan fiilis nousi uusiin ulottuvuuksiin viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäiset riisiterassit tulivat näkyviin vuoren rinteillä.

Sumun yläpuolella näkymät jokseenkin hermeettiset

Mestoilla

Hylättiin paku kylän liikenneruuhkaan ja karattiin terasseille

Mummo kokkailee

"Nyt nätisti!"

Hani-naisia

Päivä kului mukavasti pikkukyliin tutustuessa, eri maisemapaikoilla vieraillessa (joilla matkakumppanit saivat ensipuraisun Jallusta), ja tietysti paikallisten lasten kanssa riehuessa. Alueen vähemmistökansa, Hanit, elelee edelleen aika perinteiseen tapaan, pukeumisesta lähtien. Kylä oli ihanan pieni ja turmeltumaton, paikallinen mummo pastoi meille ankanmunia ja riisiä lounaaksi, ja moneen otteeseen paikalliset yrittivät myydä eläviä kanoja. Hanit ei hätäile, oli hauska katsella paikallisten istumista tien varrella, eli kyykkimistä. "These people really know how to squat" oli yksi ikimuistoisimmista kommenteista. Yhdessä kylässä oli tosi söpöjä ja symppiksiä lapsia, jotka piti sit saada mukaan meidän turistikuviin. Yuanyangin jälkeen emme kokeneet missään yhtä aitoa menoa, sillä pohjoisen kaupungit ovat jo melko lailla turismilla pilattuja.

Tämmönen auringonlasku

Yunnanissa saimme joka ilta ihailla upeaa, kirkasta tähtitaivasta. Makeinta oli ehkä riisiterasseilla, kun auringon laskettua palasimme hostellille ja kiipesimme katolle fiilistelemään hämärässä kimaltelevia riisiterasseja alapuolellamme, pienten lamppujen loistaessa asumuksista vuorilla. Ja kun yläpuolella tuikkivat miljoonat tähdet, tunsi itsensä aika pieneksi.

Aamulla heräsimme kuudelta kiivetäksemme taas katolle katsomaan auringonnousua, jonka jälkeen heitimme reput selkään vaeltaaksemme autolle, joka vei meidät takaisin bussiasemalle. Vietimme päivän bussissa takaisin Kunmingiin, josta otimme heti seuraavan yhteyden kohti Dalia. Matkan aikataulu oli suunniteltu huolella, mutta majoitusta emme olleet varanneet. Kymmeneltä illalla saavuimme kyselemään sänkyjä hostellista, ja tietenkin jokainen oli täynnä (opiskelijoilla oli loma, jonka takia mekin olimme valinneet kyseisen ajankohdan, eipä ajateltu ruuhkaa hostelleissa...). Oma kanadankiinalaisemme ja tulkkimme Bob alkoi kysellä kaupanpitäjältä, sattuisko sen yläkerran kämpässä olemaan tilaa kuudelle hengelle. Mies vastasi että ei, mutta tunnen yhden kaverin... Tästä hetkestä alkoikin sitten yksi matkan jännittävistä tarinoista.

Hieman epäilyttävältä vaikuttava tyyppi lupasi kuskata meidät hotellilleen kuorma-auton ja mopon yhdistelmällään. Kapusimme pikkuruiselle kuormalavalle, ja meidät vietiin pois kaupungin turistikeskustasta. Alue paljastui myöhemmin ns. punaisten lyhtyjen kaduksi. Hotelli oli ihan siisti, mutta olimme ainoat asiakkaat. Omistaja halusi tietysti ottaa kuvia kanssamme. Nälkäisinä rasittavan päivän jälkeen menimme syömään läheiseen ravintolaan, jonka naispuolinen asiakaskunta oli jokseenkin maksullisen näköistä. Miehet taas yrittivät kovasti kaveerata kanssamme ja tarjoutuivat tekemään vaikka minkälaisia palveluksia. Häivyimme hotellille nauttimaan yöunista, ja aamulla huomasimme lähtiessämme, että "vastaanotto" on kiinni ja meidän pitää kulkea moottoripyöräkaupan läpi ulos. Kun seuraavan kerran yöllä baarista palatessamme seurasimme kadun tapahtumia, tajusimme ettei hotelli ollut tarkoitettu meidänlaisillemme matkaajille... naisia kulki yön aikana sisään ja ulos, eivätkä pienet, vaaleanpunaisella valolla valaistut putiikit kadun varrella olleet... no, täysin laillisia.

Dali on sievä, pieni, vanhoilla kiinalaistaloilla varustettu kaupunki. Aika turistimainen, lukuunottamatta hotellimme huudeja.  Erhai-järvi oli pyöräretken arvoinen paikka, kuuluisat valkoiset pagodat sen lähistöllä taas eivät. Älä tuhlaa rahojasi pääsylippuun, ellet halua nähdä melko tyypillisiä temppeleitä ja ottaa kuvia pagodeista joihin ei edes pääse sisälle. Joka tapauksessa koimme hauskan päivän kaupungissa, ehkä parasta tarjontaa keskustassa ovat halpaa länkkäriruokaa tarjoavat ravintolat. Uskokaa tai älkää, tässä vaiheessa Kiinassa oleskelua ja matkailua sitä todella kaipaa. Länsimainen aamiainen ja kahvi oli lähes orgastinen kokemus, chillailimme ravintolassa monta tuntia euforisessa tilassa. Toinen ruokaelämys oli paikallisen viljelijämummon myymä meloni helteisen pyöräretken tauolla.

Vuokrattiin menopelit päiväksi. Vuoristo takana tiibetmäisempi kuin eteläisessä Yunnanissa.

Kaverit yritti löytää upean veden keskeltä nousevan temppelin, joka olikin linnunkakkaa täynnä oleva tönö. Minä ja Iva valittiin ylihinnoitellut pagodat. Epic tourist fail. Tää kuva on silti loistava.

Päivän urheilun jälkeen laitoimme aivot narikkaan ja suuntasimme supermarkettiin tavoitteena nk. rehellinen bonthoe. Hyllyiltä valikoitui mm. japanilaisia breezereita, joiden avulla parin kadulla pelatun juomapelin jälkeen Bob ja Miquel olivat yhtäkkiä varsin vilkkaalla tuulella. Muilla taktiikat olivat selkeästi parempia, minä ja Joseph emme tyytyneet tuontibrenkkuihin vaan valitsimme paikallisen ruukkujuoman. Myöhemmin selvisi, että Josephin pullo sisälsi myös salaisen ainesosan: käärmeen penis. Kiinassa kokee välillä kivoja yllätyksiä kun ei tunnista ihan kaikkia merkkejä. Vaikutuksia odotellessa...

Etualalla ruukku, oikeassa alakulmassa surullisenkuuluisa käärmejuoma.

Lopulta matkamme jatkui pohjoiseen Lijiangiin bussilla. Taaskaan bussimatka ei ollut mikään kovin tasainen, Yunnanissa nimittäin kehitys kehittyy huimaa vauhtia ja kuoppaisia tietyömaita on joka puolella. Ja me fiksuina otimme tietysti paikat takabridgeltä, jossa töyssyt tuntuvat parhaiten. Pitää toki ottaa kaikki ilo irti kokemuksesta. Lijiangiin päästyämme meitä odotti kaverimme Jason ja ihana, vasta-avattu hotelli, joka toimi ihanteellisena tukikohtana loppureissua varten. Suunnitelmanamme oli nimittäin suunnata seuraavana aamuna Tiger Leaping Gorgelle, jota Lonely Planet kehuu Kiinan parhaana vaelluskohteena. Kyseinen paikka koostuu vuorijonoista, joiden välissä alhaalla virtaa Jangtse. Jo Lijiangissa oltiin melko korkealla merenpinnan yläpuolella (2400m), ja Gorgella vaelsimme n. 3000 korkeuteen. Mä tosin vuokrasin aasin ylämäen loppupätkälle, joka oli hieman pelottavaa koska elukan tasapainoilu kapealla kivipolulla tuntui välillä haasteelliselta. Alas en juuri uskaltanut katsoa. Maisemat oli kuitenkin kyydin arvoiset, koska sain katsella niitä metrin muita korkeammalta. Tämän ansioista sain seurueeltamme lisänimen Queen Asta.

Tässä ollaan vielä aika alhaalla

Siinä on mun kyyti, sekä sherpa

Välillä huviteltiin tönimällä muita rinteeltä alas

Panorama. Vasemmalla polku, oikealla se näkyy vaakasuorana viivana.

Hostellin huussi.

Päivän trekkailun, eeppisten maisemien ihastelun ja Jallu-kuvien oton jälkeen saavuimme Halfway-guesthouselle, josta oli edelleen upeat maisemat. Vessassa kyykkiessä sai katsella vuoria. Huoneen edessä terassilla sai katsella vuoria, ja illallista syödessä sai katsella vuoria. Mitä muuta ihminen voi kaivata.

Aurinko tuli esiin pilven takaa aika nätisti.

Iva ja minä maisematauolla.

Eeppinen vesiputous

Samainen putous taidekuvana. Bobin kamera _b

Joseph sai yöllä pahan vatsataudin, joten toisen päivän trekkailut jäivät vähäisiksi. Vuokrasimme pakun viemään nestehukkaisen potilaan alas vuorelta ja lopulta takaisin Lijiangiin. Mysteeriksi jäi, mikä taudin aiheutti, sillä olimme kaikki seitsemän syöneet parin päivän ajan samaa ruokaa, juoneet pullovettä ja pesseet hampaamme samalla vesijohtovedellä. Onneksi kukaan muu ei sairastunut, sen verran hankalaa oli vuorelta alas pääseminen. Vuoristotie oli järkyttävin ikinä, eikä kuski todellakaan välittänyt hidastaa vauhtia mutkissa. Joseph ei onneksi muista kyseisestä matkasta juuri mitään, mikä kertoo kuinka huonoon kuntoon ihminen voi mennä kun vesikään ei pysy sisällä.

Lijiangissa, joka koostuu useammasta kaupungista, ei ole juuri muuta tekemistä kuin shoppailu ja ravintolassa istuminen. Se osa, jossa hotellimme oli, sattui olemaan rauhallisempi ja vähäturistisempi, mikä helpotti huomattavasti tinkimistä. Löysimme hyvää ruokaa ja pikkuputiikkeja, sopivaa chillailua pölyisen trekkauksen jälkeen. Ainoa puute oli se, ettei kylästä meinannut löytyä länsimaista aamiaista (!) joten jouduimme turvautumaan lämpimään soijamaitoon ja kiinalaisiin donitseihin, sekä jännällä sivumaulla varustettuihin kananmuniin. Kiinalaisessa ruokakulttuurissa se juttu, jota en ole oikein vielä sisäistänyt, on aamiainen. Paikalliset yleensä tykkäävät syödä aamulla esimerkiksi nuudeleita, mikä ei oikein natsaa mun aamiaiskäsityksen kanssa.

Lijiangissa oli sieviä vesikanavia

Potilaamme päästyä tolpilleen lähdimme toiseen, turistimaisempaan osaan Lijiangia. Siellä kaupat olivat muuten samanlaisia, mutta populaa huomattavasti enemmän ja meno muutenkin hyvin turistikeskeistä. Kävimme Black Dragon Pool-puistossa, jossa oli iso lampi, siltoja, kävelyteitä ja taustalla jade-lohikäärme-lumivuori. Hinta oli suolaiset 80 rämpylää, ei mielestäni hintansa väärti. Tietysti ne turistit jotka haluavat kuvauttaa itsensä sillalla vuoren edessä, ovat valmiit maksamaan mitä vain, mutta Tiger Leaping Gorgen jälkeen paikka tuntui lähinnä kusetukselta. Meillä oli tietysti hauskaa keskenämme, mutta olisimme voineet käyttää nekin 8,5 euroa vaikka kahteen hyvään illalliseen.

Värikylläisinä puistossa

Hotellin omistaja oli oikea teeasiantuntija, ja mekin ainoina vieraina pääsimme nauttimaan kaikkien sääntöjen mukaan tarjoiltua teetä, vieläpä useita eri laatuja. Opimme, että ensimmäisiä kaadettuja kupillisia ei koskaan juoda. Tee on kuin viini, se paranee vanhetessaan ja vuosikertatee on kallista. Hyvä tee säilytetään isona kuivattuna könttinä, joka säilyy kuulemma vaikka lapsenlapsille asti. Teestäkin voi tulla humalaan, tosin se vaatii vähintään neljän tunnin juomista oikeaoppisin menetelmin. Tätä emme vielä kokeneet, mutta sen pari tuntia mitkä istuimme teetä nuuhkien ja hörppien, vaikutti kyllä aineenvaihduntaan.

Tämä oli jotain hienoa laatua Hanzhousta

Kokonaisuudessaan reissu oli todella upea, enkä jaksa odottaa seuraavaa, Tiibetiin suuntautuvaa matkaa. Matkaamme läpi Kiinan junalla, ja loppupätkä junan noustessa Lhasan korkeudelle tulee olemaan maisemiltaan jotain todella makeeta. Mukana on lisäksi lähestulkoon sama hyvä porukka, joten tylsää ei varmasti tule.