Päivitys viimeaikaisista tapahtumista

On ollut melkoisesti puuhaa, joten kirjoittaminen on jäänyt vähälle. Nyt vietän lähes kouluvapaata viikonloppua ja ryhdistäydyn blogin parissa. Tämän artikkelin aiheita ovat 1) yliopiston 100-vuotiskekkerit, 2) hauskoja arkipäivän sattumuksia sekä 3) syvällistä pohdintaa edellisistä ja vähän muistakin asioista.

Kiinalaiset osaa propagandan ja itsekehun. Milloin missäkin välissä pitää muistaa kehua Kiinaa, kaupunkia, yliopistoa ja kaikenlaisia hienoja saavutuksia. Tällä viikolla kehun teemana on Kiinan ykkösyliopisto, Tsinghua. Kiinalainen kaverini April vaikuttaa olevan niin lopen kyllästynyt propagandaan, ettei häntä juuri oman koulun juhlat kiinnosta. Minusta koko juhlatouhu taas on todella mielenkiintoista seurattavaa, koska sellaista ei lännessä oikeastaan koskaan näe. Muistan kotiyliopistoni TKK:n 100-vuotiset vuonna 2008, ja muistan myös ettei silloin rakennettu supertähden maailmankiertue-suuruusluokan lavaa päärakennuksen eteen. Mitään ei televisioitu, eikä arvovaltaisia vieraita kutsuttu joka maailmankolkasta. Ei järjestetty mahtipontista gaalaa, jossa esiintyy erään jenkkiläisen huippuyliopiston kuoro. Tai no, oikeastaan en edes tiedä mitä järjestettiin, keitä kutsuttiin ja kuinka paljon rahaa käytettiin, koska nämä asiat eivät näkyneet missään. Toisin on Kiinassa.

Madonna tulee Kiinaan, tai sit Tsinghua rakentaa juhlagaalan lavasta pientä ylilyöntiä. Toi takana oleva rakennus on päärakennus, joka ei sekään ole ihan pieni. Lava blokkaa tehokkaasti pari tietä.

Ulkomaisia opiskelijoita kehoitetaan osallistumaan juhlallisuuksiin, ei siis pelkästään ilmoiteta sellaisia olevan. Paikalliset opiskelijat eivät juuri ole kutsuja saaneet. Virallinen seremonia järjestetään, missäpä muualla kuin Kansankongressin rakennuksessa Taivaallisen rauhan aukiolla. Erilaiset tapahtumat ovat lähinnä ulkomaisille vieraille, alumneille ja Kiinan (lue: Puolueen) tärkeille henkilöille. Ja ulkomaisille opiskelijoille. Koko näytelmä on siis rakennettu niin, että kaikki muut näkevät kuinka upea ja loistelias Tsinghua onkaan. Ihan sama mitä omat opiskelijat ajattelevat, parempi että istuvat tämän ajan asuntolahuoneessaan lukemassa.

Koko kampus on kokenut viime kuukausina melkoisen myllerryksen. Saavuttuamme valitimme, kuinka ruma, tylsä ja harmaa kampus on, ja kuinka joka puolella on likaisia rakennustyömaita. Luennolle matkatessa tiellä pyöri jäätävä armeija ilmeisesti siirtotyöläisiä. Parin viikon sisään kampukselle on valmistunut muutama uutta älyttömän kokoista pytinkiä. Arkkitehtuuri melko mahtipontista, jopa hieman futuristista. Lisäksi rumat kadunreunukset ovat kokeneet muodonmuutoksen kuin taikaiskusta. Nyt aika lailla joka puolella on paljon pieniä pensaita, kukkia ja puita. Ja aina näkyy joku siirtotyöläinen niitä tai nurmikkoa kastelemassa. Ympäri kampusta on myös sijoitettu paljon kauniita veistoksia ja patsaita. Aiheutti melkoisen hämmennyksen, kun kaaosmainen, pölyinen rakennustyömaa muuttui yhdessä yössä vihreällä nurmikolla, pensailla ja tiilipäällysteellä varustetuksi julkisivuksi. Tiesin kyllä, että kiinalaiset rakennusurakat ja remontit tapahtuvat vähintään kolminkertaisella nopeudella länsimaiseen verrattuna, mutta tämä kaikki näin lyhyessä ajassa teki melkoisen vaikutuksen. Se on varmasti vaatinut aika monen siirtotyöläisen selkänahan. Luulen ettei vastaavaa tapahdu ihan joka vuosi, eli meneillään oleva imagokampanja ei rajoitu pelkkiin juhlagaaloihin. Mietin vaan, mitä kaikkea tälläkin rahalla olisi voitu tehdä.

Osallistun juhlagaalaan. Esiinnyn ulkomaalaisten opiskelijoiden esityksessä. Tanssimme ja laulamme laulun nimeltä 我们爱清华, "Me rakastamme Tsinghuaa". Länsimaissa en voisi kuvitella tällaista nimeä biisille, vaikka kipale on mielestäni aika hauska ja jopa tarttuva. Se on tietysti tätä varten sävelletty, ja sanoitus on ulkkareille järjestetyn kilpailun voittaja. Alunperin biisissä piti olla soolo-osuuksia, ja mukaan haluavien piti koe-esiintyä ohjaajan, säveltäjän ja muiden ilmoittautuneiden edessä. Tähän käytettiin sitten kaksi harjoituskertaa, ja ilmeisesti jossain vaiheessa ohjaaja tai sensuurivastaava tajusi että eihän me voida antaa näiden laulaa suoraan lavalla mitään, jos ne vaikka yllättäen huutaa jotain epäsopivaa. Laulu tulee siis nauhalta, ja meidän tehtävämme on liikuttaa huuliamme.

Muutama harkkakerta käytettiin erilaisten tanssiliikkeiden harjoitteluun ja porukan jakamiseen. Mut laitettiin parempien tanssijoiden ryhmään, joka harjoitteli vaikeampaa tanssia. Lähdin Yunnanin matkalle, ja takaisin palattuani oli koreografia valmis. Alunperin harjoitellusta oli säilytetty yksi liike. Siis aivan sama, missasinko kolmet harkat vai en. Viime harjoituksissa on joka kerralla muutettu koreografiaa radikaalisti. Eilen en päässyt harjoituksiin tentin takia, ja kaveri kertoi biisin tempon nopeutuneen puolella. Raa'asti laskettuna kaikista esitysharkoista noin puolet on tehty turhaan. Se hieman ärsyttää länsimaista individualistia, joka tykkäisi, että hommaan palkattu ammattikoreografi suunnittelisi homman tarpeeksi hyvin etukäteen niin, ettei kaikkien muiden aika mene hukkaan. Varsinkin kun harkoista ilmoitetaan aina korkeintaan kahta päivää aiemmin. Eihän meillä voi olla mitään muuta elämää kuin propagandagaalan harjoitukset. Paikalla pitää olla, jotta voimme näyttää joko ohjaajalle tai ohjaajapaneelille kuinka osaamme liikuttaa huuliamme ja taputtaa käsiämme (epäilen jonkun näistä valvovan tarkasti esityksen poliittista korrektiutta). Sitten koordinaattori laittaa sähköpostia, että ohjaajapaneeli tykkäsi meistä ja hyväksyi esityksen. Välillä tuntuu kuin olisin lastentarhassa, jossa tärkeintä on se, että ylitarhatäti on tyytyväinen. En uskalla edes kuvitella, millainen meininki on paikallisten opiskelijoiden joukkovoimistelutreeneissä lauantaiaamuisin...

En toki angstaa aiheesta. Musta on tosi hienoa olla todistamassa Tsinghuan 100-vuotisjuhlia, koska ainakin ne jotka järjestävät tapahtumia, ovat todella hyvissä fiiliksissä. Todennäköisesti en saa ikinä samanlaista mahdollisuutta olla mukana kiinalaisessa tanssi- ja lauluspektaakkelissa. Tai esiintyä Kiinan telkkarissa. Olen saanut seurata miten oikea kiinalainen propagandaprojekti etenee. On ollut huvittavaa nähdä miten kaikki julkisesti esitettävä pitää hyväksyttää ylemmällä hierarkiaportaalla. Ja kuinka korealaistytöt kikattelee harjoituksissa.

Hauskoja arkipäivän sattumuksia

Hauskinta on nyt ehkä se, että pitäis lukea tenttiin. Mieluummin kuitenkin kirjoitan kokemuksiani muistiin kuin prokrastinoin lukemalla Soini- ja persu-uutisia.

Mun rakkaat pleksit, eli mustat aurinkolasit ovat täälläkin mun tavaramerkki. Hollantilainen David kyselee jo niiden perään jos eivät satu olemaan päässäni. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että kyseiset pleksit ja minä olemme toisillemme tarkoitettuja. Kohtalo on monta kertaa yrittänyt erottaa meidät toisistamme, mutta edelleen jatkamme yhteistä matkaamme ilkeitä auringonsäteitä torjuen.

Lijiangissa leppoisaa päivää puistossa viettäessämme Joseph sanoi, että Asta ei lähde täältä kuivana. En päätynyt jokeen, mut aurinkolasit lensi. Kaikki saivat hyvät naurut kaverin pelastaessa pleksit limaisen joen pohjasta samalla kastuessaan itse. Hetken jo luulin että virta vie lasit tavoittamattomiin. Joseph on tämän jälkeen todennut, että jos mulle yrittää tehdä jotain vähän ilkeää, aina napsahtaa pilkka omaan nilkkaan. Luulen, että se johtuu mun laseista. Don't mess with my glasses.

Mun pleksit täydensi myös Bobin riisiterassityylin

Toinen läheltä-piti-tilanne sattui pari päivää sitten, kun mun ja Ivan piti tavata Mireya ja Miquel ranskalaisen kahvilan edessä mennäksemme korealaiselle marketille. Tietysti aloimme himoitsemaan juustokakkua, ja unohdin aurinkolasini kahvilan pöytään. Tajusin puuttuvan palan vasta marketilla. Tuntia myöhemmin palasin etsimään laseja, joita ei näkynyt. Elekommunikoin tarjoilijalle, joka näytti siltä ettei voisi vähempää jonkun rikkaan länkkärin pleksit kiinnostaa. Yhtäkkiä hän vetäisikin tiskin takaa tutut mustat lasit ja ah, taas oli päivä pelastettu! Joko kiinalaiset ei ole niin epärehellisiä kuin olen luullut, tai sit mun laseissa on taikaa.

En oo mitenkään kiintyny noihin laseihin tai mitään. Ne makso jopa kuusi euroa muistaakseni. Eikä mun elämässä juuri tämän jännittävämpiä asioita tapahdu.