Päivitys viimeaikaisista tapahtumista

On ollut melkoisesti puuhaa, joten kirjoittaminen on jäänyt vähälle. Nyt vietän lähes kouluvapaata viikonloppua ja ryhdistäydyn blogin parissa. Tämän artikkelin aiheita ovat 1) yliopiston 100-vuotiskekkerit, 2) hauskoja arkipäivän sattumuksia sekä 3) syvällistä pohdintaa edellisistä ja vähän muistakin asioista.

Kiinalaiset osaa propagandan ja itsekehun. Milloin missäkin välissä pitää muistaa kehua Kiinaa, kaupunkia, yliopistoa ja kaikenlaisia hienoja saavutuksia. Tällä viikolla kehun teemana on Kiinan ykkösyliopisto, Tsinghua. Kiinalainen kaverini April vaikuttaa olevan niin lopen kyllästynyt propagandaan, ettei häntä juuri oman koulun juhlat kiinnosta. Minusta koko juhlatouhu taas on todella mielenkiintoista seurattavaa, koska sellaista ei lännessä oikeastaan koskaan näe. Muistan kotiyliopistoni TKK:n 100-vuotiset vuonna 2008, ja muistan myös ettei silloin rakennettu supertähden maailmankiertue-suuruusluokan lavaa päärakennuksen eteen. Mitään ei televisioitu, eikä arvovaltaisia vieraita kutsuttu joka maailmankolkasta. Ei järjestetty mahtipontista gaalaa, jossa esiintyy erään jenkkiläisen huippuyliopiston kuoro. Tai no, oikeastaan en edes tiedä mitä järjestettiin, keitä kutsuttiin ja kuinka paljon rahaa käytettiin, koska nämä asiat eivät näkyneet missään. Toisin on Kiinassa.

Madonna tulee Kiinaan, tai sit Tsinghua rakentaa juhlagaalan lavasta pientä ylilyöntiä. Toi takana oleva rakennus on päärakennus, joka ei sekään ole ihan pieni. Lava blokkaa tehokkaasti pari tietä.

Ulkomaisia opiskelijoita kehoitetaan osallistumaan juhlallisuuksiin, ei siis pelkästään ilmoiteta sellaisia olevan. Paikalliset opiskelijat eivät juuri ole kutsuja saaneet. Virallinen seremonia järjestetään, missäpä muualla kuin Kansankongressin rakennuksessa Taivaallisen rauhan aukiolla. Erilaiset tapahtumat ovat lähinnä ulkomaisille vieraille, alumneille ja Kiinan (lue: Puolueen) tärkeille henkilöille. Ja ulkomaisille opiskelijoille. Koko näytelmä on siis rakennettu niin, että kaikki muut näkevät kuinka upea ja loistelias Tsinghua onkaan. Ihan sama mitä omat opiskelijat ajattelevat, parempi että istuvat tämän ajan asuntolahuoneessaan lukemassa.

Koko kampus on kokenut viime kuukausina melkoisen myllerryksen. Saavuttuamme valitimme, kuinka ruma, tylsä ja harmaa kampus on, ja kuinka joka puolella on likaisia rakennustyömaita. Luennolle matkatessa tiellä pyöri jäätävä armeija ilmeisesti siirtotyöläisiä. Parin viikon sisään kampukselle on valmistunut muutama uutta älyttömän kokoista pytinkiä. Arkkitehtuuri melko mahtipontista, jopa hieman futuristista. Lisäksi rumat kadunreunukset ovat kokeneet muodonmuutoksen kuin taikaiskusta. Nyt aika lailla joka puolella on paljon pieniä pensaita, kukkia ja puita. Ja aina näkyy joku siirtotyöläinen niitä tai nurmikkoa kastelemassa. Ympäri kampusta on myös sijoitettu paljon kauniita veistoksia ja patsaita. Aiheutti melkoisen hämmennyksen, kun kaaosmainen, pölyinen rakennustyömaa muuttui yhdessä yössä vihreällä nurmikolla, pensailla ja tiilipäällysteellä varustetuksi julkisivuksi. Tiesin kyllä, että kiinalaiset rakennusurakat ja remontit tapahtuvat vähintään kolminkertaisella nopeudella länsimaiseen verrattuna, mutta tämä kaikki näin lyhyessä ajassa teki melkoisen vaikutuksen. Se on varmasti vaatinut aika monen siirtotyöläisen selkänahan. Luulen ettei vastaavaa tapahdu ihan joka vuosi, eli meneillään oleva imagokampanja ei rajoitu pelkkiin juhlagaaloihin. Mietin vaan, mitä kaikkea tälläkin rahalla olisi voitu tehdä.

Osallistun juhlagaalaan. Esiinnyn ulkomaalaisten opiskelijoiden esityksessä. Tanssimme ja laulamme laulun nimeltä 我们爱清华, "Me rakastamme Tsinghuaa". Länsimaissa en voisi kuvitella tällaista nimeä biisille, vaikka kipale on mielestäni aika hauska ja jopa tarttuva. Se on tietysti tätä varten sävelletty, ja sanoitus on ulkkareille järjestetyn kilpailun voittaja. Alunperin biisissä piti olla soolo-osuuksia, ja mukaan haluavien piti koe-esiintyä ohjaajan, säveltäjän ja muiden ilmoittautuneiden edessä. Tähän käytettiin sitten kaksi harjoituskertaa, ja ilmeisesti jossain vaiheessa ohjaaja tai sensuurivastaava tajusi että eihän me voida antaa näiden laulaa suoraan lavalla mitään, jos ne vaikka yllättäen huutaa jotain epäsopivaa. Laulu tulee siis nauhalta, ja meidän tehtävämme on liikuttaa huuliamme.

Muutama harkkakerta käytettiin erilaisten tanssiliikkeiden harjoitteluun ja porukan jakamiseen. Mut laitettiin parempien tanssijoiden ryhmään, joka harjoitteli vaikeampaa tanssia. Lähdin Yunnanin matkalle, ja takaisin palattuani oli koreografia valmis. Alunperin harjoitellusta oli säilytetty yksi liike. Siis aivan sama, missasinko kolmet harkat vai en. Viime harjoituksissa on joka kerralla muutettu koreografiaa radikaalisti. Eilen en päässyt harjoituksiin tentin takia, ja kaveri kertoi biisin tempon nopeutuneen puolella. Raa'asti laskettuna kaikista esitysharkoista noin puolet on tehty turhaan. Se hieman ärsyttää länsimaista individualistia, joka tykkäisi, että hommaan palkattu ammattikoreografi suunnittelisi homman tarpeeksi hyvin etukäteen niin, ettei kaikkien muiden aika mene hukkaan. Varsinkin kun harkoista ilmoitetaan aina korkeintaan kahta päivää aiemmin. Eihän meillä voi olla mitään muuta elämää kuin propagandagaalan harjoitukset. Paikalla pitää olla, jotta voimme näyttää joko ohjaajalle tai ohjaajapaneelille kuinka osaamme liikuttaa huuliamme ja taputtaa käsiämme (epäilen jonkun näistä valvovan tarkasti esityksen poliittista korrektiutta). Sitten koordinaattori laittaa sähköpostia, että ohjaajapaneeli tykkäsi meistä ja hyväksyi esityksen. Välillä tuntuu kuin olisin lastentarhassa, jossa tärkeintä on se, että ylitarhatäti on tyytyväinen. En uskalla edes kuvitella, millainen meininki on paikallisten opiskelijoiden joukkovoimistelutreeneissä lauantaiaamuisin...

En toki angstaa aiheesta. Musta on tosi hienoa olla todistamassa Tsinghuan 100-vuotisjuhlia, koska ainakin ne jotka järjestävät tapahtumia, ovat todella hyvissä fiiliksissä. Todennäköisesti en saa ikinä samanlaista mahdollisuutta olla mukana kiinalaisessa tanssi- ja lauluspektaakkelissa. Tai esiintyä Kiinan telkkarissa. Olen saanut seurata miten oikea kiinalainen propagandaprojekti etenee. On ollut huvittavaa nähdä miten kaikki julkisesti esitettävä pitää hyväksyttää ylemmällä hierarkiaportaalla. Ja kuinka korealaistytöt kikattelee harjoituksissa.

Hauskoja arkipäivän sattumuksia

Hauskinta on nyt ehkä se, että pitäis lukea tenttiin. Mieluummin kuitenkin kirjoitan kokemuksiani muistiin kuin prokrastinoin lukemalla Soini- ja persu-uutisia.

Mun rakkaat pleksit, eli mustat aurinkolasit ovat täälläkin mun tavaramerkki. Hollantilainen David kyselee jo niiden perään jos eivät satu olemaan päässäni. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että kyseiset pleksit ja minä olemme toisillemme tarkoitettuja. Kohtalo on monta kertaa yrittänyt erottaa meidät toisistamme, mutta edelleen jatkamme yhteistä matkaamme ilkeitä auringonsäteitä torjuen.

Lijiangissa leppoisaa päivää puistossa viettäessämme Joseph sanoi, että Asta ei lähde täältä kuivana. En päätynyt jokeen, mut aurinkolasit lensi. Kaikki saivat hyvät naurut kaverin pelastaessa pleksit limaisen joen pohjasta samalla kastuessaan itse. Hetken jo luulin että virta vie lasit tavoittamattomiin. Joseph on tämän jälkeen todennut, että jos mulle yrittää tehdä jotain vähän ilkeää, aina napsahtaa pilkka omaan nilkkaan. Luulen, että se johtuu mun laseista. Don't mess with my glasses.

Mun pleksit täydensi myös Bobin riisiterassityylin

Toinen läheltä-piti-tilanne sattui pari päivää sitten, kun mun ja Ivan piti tavata Mireya ja Miquel ranskalaisen kahvilan edessä mennäksemme korealaiselle marketille. Tietysti aloimme himoitsemaan juustokakkua, ja unohdin aurinkolasini kahvilan pöytään. Tajusin puuttuvan palan vasta marketilla. Tuntia myöhemmin palasin etsimään laseja, joita ei näkynyt. Elekommunikoin tarjoilijalle, joka näytti siltä ettei voisi vähempää jonkun rikkaan länkkärin pleksit kiinnostaa. Yhtäkkiä hän vetäisikin tiskin takaa tutut mustat lasit ja ah, taas oli päivä pelastettu! Joko kiinalaiset ei ole niin epärehellisiä kuin olen luullut, tai sit mun laseissa on taikaa.

En oo mitenkään kiintyny noihin laseihin tai mitään. Ne makso jopa kuusi euroa muistaakseni. Eikä mun elämässä juuri tämän jännittävämpiä asioita tapahdu.

Etelänloma

Peking - Kunming - Yuanyang - Dali - Lijiang - Tiger Leaping Gorge - Lijiang - Peking
31.3.-9.4.2011

Yunnan oli upea. Provinssi sijaitsee Sichuanista etelään ja Tiibetistä kaakkoon, rajanaapureina ovat myös Myanmar ja Laos. Monta hienoa kaupunkia, kylää, vuorta ja näkemisen arvoista paikkaa. Suosittelen ehdottomasti jos satut päätymään Kiinan etelä/länsiosiin. Retken eeppisyyttä lisäsi ehkä se, että mukana oli mahtava posse, ja Jaloviinallakin oli ehkä osuutensa. Seurueeseemme kuuluivat itseni lisäksi meksikolainen Joseph, kroatialainen Iva, kanadalainen Bob, katalonialaiset Miquel ja Mireya sekä loppureissusta hongkongilainen Jason. Kun katalaanit päättivät liittyä joukkoomme viime hetkellä, selvisi että Miquel asuu mua vastapäätä, eikä oltu ikinä törmätty aiemmin asuntolassa. Nyt mulla on oma sähköinsinööri pelastamassa jos lamput poksahtaa.

Posse Kunmingissa.

Miquel, mun pleksit ja Bobin rakastama kalansilmäkuvamoodi

Ensin lensimme Kunmingiin, joka on sievä vehreä provinssin pääkaupunki. Sopiva ekan reissupäivän chillailuun. Yliopiston kampus oli kaunis ja Green Lake Parkissa oli hassuja lintuja. Kävimme Lonely Planetin suosittelemassa Manna-raflassa, joka olikin mitä mahtavin kulinaristinen elämys, joskin mausteiltaan melko tulinen. Kaupunki oli erilainen muihin käymiini geneerisiin kiinalaiskaupunkeihin verrattuna, mikä oli mukava yllätys. Aikaa ei ollut kuitenkaan tuhlattavissa kaupungissa pölyyntymiseen. Ostimme alapedit illalla lähtevään sleeper-bussiin, takaosaan (ajateltiin et siel ois rauhallisempaa ja saatais olla omissa oloissamme). Kukaan meistä ei ollut ennen matkustanut moisella, joten bussiin päästyämme meitä odotti yllätys: bussin perällä olevat alapedit, 5 kpl olivat aika ahtaita ja kokemus klaustrofobinen, ihan kuin olisi pienessä häkissä nukkunut. Siinä kohdin tietysti vielä moottorin ja tien kuoppien äänet kuuluivat parhaiten. Kaksi pedeistä oli kiinalaisella pariskunnalla, joiden viereen saimme minä, Joseph ja Bob kömpiä, muut seurueesta saivat avarammat käytäväpaikat. Yö sujui kuitenkin hauskasti taskulamppujen, mp3-soittimien ja kummitustarinoiden värittämänä. Pysähdyspaikan perinteinen, luonnollisen tuoksuinen kiinalainen huussi (kymmenen reikää lattiassa, kuka nyt mitään vyötäröä korkeampia väliseiniä kaipaisi) oli järkyttävä kokemus kroatialaiselle prinsessallemme Ivalle. Tästäkin koettelemuksesta selvisimme kunnialla toinen toisiamme kannustaen, "You can do it, Iva!"-huudot kaikuivat miesten puolelta. Mä lähinnä nauroin, Iva nauroi ja itki.

Kulkuvälineemme sisältä kuvattuna

Meidän takabridge, tilankäyttöä tehokkaimmillaan

Aamulla selvisi, että olimme jo pari tuntia aiemmin päässeet perille, mutta kuski antoi kaikkien jäädä nukkumaan sisälle kunnes aurinko nousee. Ulkona oli valoisaa, mutta nopea vilkaisu ikkunasta paljasti totuuden: paksuin sumu ikinä. Hyvä jos pari metriä näki eteensä. Olimme matkustaneet yön sukkamehulta haisevassa bussissa kylki kyljessä toisiimme liimaantuneena nähdäksemme riisiterassit, ja nyt vaikutti siltä että terassit jäisivät sananmukaisesti näkemättä. Retkikuntamme ei kuitenkaan lannistunut, ehkä auringon noustessa sumu hieman väistyisi. Vuokrasimme pakun käyttöömme päiväksi ja aloitimme matkan kohti Yuanyangia. Auton kiivetessä pientä vuoristotietä ylöspäin... naps! Sumu alkoi hälvetä ja kohta katselimme jäätävän kokoista sumupilveä alapuolellamme. Korkeammalla paistoi aurinko ja porukan fiilis nousi uusiin ulottuvuuksiin viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäiset riisiterassit tulivat näkyviin vuoren rinteillä.

Sumun yläpuolella näkymät jokseenkin hermeettiset

Mestoilla

Hylättiin paku kylän liikenneruuhkaan ja karattiin terasseille

Mummo kokkailee

"Nyt nätisti!"

Hani-naisia

Päivä kului mukavasti pikkukyliin tutustuessa, eri maisemapaikoilla vieraillessa (joilla matkakumppanit saivat ensipuraisun Jallusta), ja tietysti paikallisten lasten kanssa riehuessa. Alueen vähemmistökansa, Hanit, elelee edelleen aika perinteiseen tapaan, pukeumisesta lähtien. Kylä oli ihanan pieni ja turmeltumaton, paikallinen mummo pastoi meille ankanmunia ja riisiä lounaaksi, ja moneen otteeseen paikalliset yrittivät myydä eläviä kanoja. Hanit ei hätäile, oli hauska katsella paikallisten istumista tien varrella, eli kyykkimistä. "These people really know how to squat" oli yksi ikimuistoisimmista kommenteista. Yhdessä kylässä oli tosi söpöjä ja symppiksiä lapsia, jotka piti sit saada mukaan meidän turistikuviin. Yuanyangin jälkeen emme kokeneet missään yhtä aitoa menoa, sillä pohjoisen kaupungit ovat jo melko lailla turismilla pilattuja.

Tämmönen auringonlasku

Yunnanissa saimme joka ilta ihailla upeaa, kirkasta tähtitaivasta. Makeinta oli ehkä riisiterasseilla, kun auringon laskettua palasimme hostellille ja kiipesimme katolle fiilistelemään hämärässä kimaltelevia riisiterasseja alapuolellamme, pienten lamppujen loistaessa asumuksista vuorilla. Ja kun yläpuolella tuikkivat miljoonat tähdet, tunsi itsensä aika pieneksi.

Aamulla heräsimme kuudelta kiivetäksemme taas katolle katsomaan auringonnousua, jonka jälkeen heitimme reput selkään vaeltaaksemme autolle, joka vei meidät takaisin bussiasemalle. Vietimme päivän bussissa takaisin Kunmingiin, josta otimme heti seuraavan yhteyden kohti Dalia. Matkan aikataulu oli suunniteltu huolella, mutta majoitusta emme olleet varanneet. Kymmeneltä illalla saavuimme kyselemään sänkyjä hostellista, ja tietenkin jokainen oli täynnä (opiskelijoilla oli loma, jonka takia mekin olimme valinneet kyseisen ajankohdan, eipä ajateltu ruuhkaa hostelleissa...). Oma kanadankiinalaisemme ja tulkkimme Bob alkoi kysellä kaupanpitäjältä, sattuisko sen yläkerran kämpässä olemaan tilaa kuudelle hengelle. Mies vastasi että ei, mutta tunnen yhden kaverin... Tästä hetkestä alkoikin sitten yksi matkan jännittävistä tarinoista.

Hieman epäilyttävältä vaikuttava tyyppi lupasi kuskata meidät hotellilleen kuorma-auton ja mopon yhdistelmällään. Kapusimme pikkuruiselle kuormalavalle, ja meidät vietiin pois kaupungin turistikeskustasta. Alue paljastui myöhemmin ns. punaisten lyhtyjen kaduksi. Hotelli oli ihan siisti, mutta olimme ainoat asiakkaat. Omistaja halusi tietysti ottaa kuvia kanssamme. Nälkäisinä rasittavan päivän jälkeen menimme syömään läheiseen ravintolaan, jonka naispuolinen asiakaskunta oli jokseenkin maksullisen näköistä. Miehet taas yrittivät kovasti kaveerata kanssamme ja tarjoutuivat tekemään vaikka minkälaisia palveluksia. Häivyimme hotellille nauttimaan yöunista, ja aamulla huomasimme lähtiessämme, että "vastaanotto" on kiinni ja meidän pitää kulkea moottoripyöräkaupan läpi ulos. Kun seuraavan kerran yöllä baarista palatessamme seurasimme kadun tapahtumia, tajusimme ettei hotelli ollut tarkoitettu meidänlaisillemme matkaajille... naisia kulki yön aikana sisään ja ulos, eivätkä pienet, vaaleanpunaisella valolla valaistut putiikit kadun varrella olleet... no, täysin laillisia.

Dali on sievä, pieni, vanhoilla kiinalaistaloilla varustettu kaupunki. Aika turistimainen, lukuunottamatta hotellimme huudeja.  Erhai-järvi oli pyöräretken arvoinen paikka, kuuluisat valkoiset pagodat sen lähistöllä taas eivät. Älä tuhlaa rahojasi pääsylippuun, ellet halua nähdä melko tyypillisiä temppeleitä ja ottaa kuvia pagodeista joihin ei edes pääse sisälle. Joka tapauksessa koimme hauskan päivän kaupungissa, ehkä parasta tarjontaa keskustassa ovat halpaa länkkäriruokaa tarjoavat ravintolat. Uskokaa tai älkää, tässä vaiheessa Kiinassa oleskelua ja matkailua sitä todella kaipaa. Länsimainen aamiainen ja kahvi oli lähes orgastinen kokemus, chillailimme ravintolassa monta tuntia euforisessa tilassa. Toinen ruokaelämys oli paikallisen viljelijämummon myymä meloni helteisen pyöräretken tauolla.

Vuokrattiin menopelit päiväksi. Vuoristo takana tiibetmäisempi kuin eteläisessä Yunnanissa.

Kaverit yritti löytää upean veden keskeltä nousevan temppelin, joka olikin linnunkakkaa täynnä oleva tönö. Minä ja Iva valittiin ylihinnoitellut pagodat. Epic tourist fail. Tää kuva on silti loistava.

Päivän urheilun jälkeen laitoimme aivot narikkaan ja suuntasimme supermarkettiin tavoitteena nk. rehellinen bonthoe. Hyllyiltä valikoitui mm. japanilaisia breezereita, joiden avulla parin kadulla pelatun juomapelin jälkeen Bob ja Miquel olivat yhtäkkiä varsin vilkkaalla tuulella. Muilla taktiikat olivat selkeästi parempia, minä ja Joseph emme tyytyneet tuontibrenkkuihin vaan valitsimme paikallisen ruukkujuoman. Myöhemmin selvisi, että Josephin pullo sisälsi myös salaisen ainesosan: käärmeen penis. Kiinassa kokee välillä kivoja yllätyksiä kun ei tunnista ihan kaikkia merkkejä. Vaikutuksia odotellessa...

Etualalla ruukku, oikeassa alakulmassa surullisenkuuluisa käärmejuoma.

Lopulta matkamme jatkui pohjoiseen Lijiangiin bussilla. Taaskaan bussimatka ei ollut mikään kovin tasainen, Yunnanissa nimittäin kehitys kehittyy huimaa vauhtia ja kuoppaisia tietyömaita on joka puolella. Ja me fiksuina otimme tietysti paikat takabridgeltä, jossa töyssyt tuntuvat parhaiten. Pitää toki ottaa kaikki ilo irti kokemuksesta. Lijiangiin päästyämme meitä odotti kaverimme Jason ja ihana, vasta-avattu hotelli, joka toimi ihanteellisena tukikohtana loppureissua varten. Suunnitelmanamme oli nimittäin suunnata seuraavana aamuna Tiger Leaping Gorgelle, jota Lonely Planet kehuu Kiinan parhaana vaelluskohteena. Kyseinen paikka koostuu vuorijonoista, joiden välissä alhaalla virtaa Jangtse. Jo Lijiangissa oltiin melko korkealla merenpinnan yläpuolella (2400m), ja Gorgella vaelsimme n. 3000 korkeuteen. Mä tosin vuokrasin aasin ylämäen loppupätkälle, joka oli hieman pelottavaa koska elukan tasapainoilu kapealla kivipolulla tuntui välillä haasteelliselta. Alas en juuri uskaltanut katsoa. Maisemat oli kuitenkin kyydin arvoiset, koska sain katsella niitä metrin muita korkeammalta. Tämän ansioista sain seurueeltamme lisänimen Queen Asta.

Tässä ollaan vielä aika alhaalla

Siinä on mun kyyti, sekä sherpa

Välillä huviteltiin tönimällä muita rinteeltä alas

Panorama. Vasemmalla polku, oikealla se näkyy vaakasuorana viivana.

Hostellin huussi.

Päivän trekkailun, eeppisten maisemien ihastelun ja Jallu-kuvien oton jälkeen saavuimme Halfway-guesthouselle, josta oli edelleen upeat maisemat. Vessassa kyykkiessä sai katsella vuoria. Huoneen edessä terassilla sai katsella vuoria, ja illallista syödessä sai katsella vuoria. Mitä muuta ihminen voi kaivata.

Aurinko tuli esiin pilven takaa aika nätisti.

Iva ja minä maisematauolla.

Eeppinen vesiputous

Samainen putous taidekuvana. Bobin kamera _b

Joseph sai yöllä pahan vatsataudin, joten toisen päivän trekkailut jäivät vähäisiksi. Vuokrasimme pakun viemään nestehukkaisen potilaan alas vuorelta ja lopulta takaisin Lijiangiin. Mysteeriksi jäi, mikä taudin aiheutti, sillä olimme kaikki seitsemän syöneet parin päivän ajan samaa ruokaa, juoneet pullovettä ja pesseet hampaamme samalla vesijohtovedellä. Onneksi kukaan muu ei sairastunut, sen verran hankalaa oli vuorelta alas pääseminen. Vuoristotie oli järkyttävin ikinä, eikä kuski todellakaan välittänyt hidastaa vauhtia mutkissa. Joseph ei onneksi muista kyseisestä matkasta juuri mitään, mikä kertoo kuinka huonoon kuntoon ihminen voi mennä kun vesikään ei pysy sisällä.

Lijiangissa, joka koostuu useammasta kaupungista, ei ole juuri muuta tekemistä kuin shoppailu ja ravintolassa istuminen. Se osa, jossa hotellimme oli, sattui olemaan rauhallisempi ja vähäturistisempi, mikä helpotti huomattavasti tinkimistä. Löysimme hyvää ruokaa ja pikkuputiikkeja, sopivaa chillailua pölyisen trekkauksen jälkeen. Ainoa puute oli se, ettei kylästä meinannut löytyä länsimaista aamiaista (!) joten jouduimme turvautumaan lämpimään soijamaitoon ja kiinalaisiin donitseihin, sekä jännällä sivumaulla varustettuihin kananmuniin. Kiinalaisessa ruokakulttuurissa se juttu, jota en ole oikein vielä sisäistänyt, on aamiainen. Paikalliset yleensä tykkäävät syödä aamulla esimerkiksi nuudeleita, mikä ei oikein natsaa mun aamiaiskäsityksen kanssa.

Lijiangissa oli sieviä vesikanavia

Potilaamme päästyä tolpilleen lähdimme toiseen, turistimaisempaan osaan Lijiangia. Siellä kaupat olivat muuten samanlaisia, mutta populaa huomattavasti enemmän ja meno muutenkin hyvin turistikeskeistä. Kävimme Black Dragon Pool-puistossa, jossa oli iso lampi, siltoja, kävelyteitä ja taustalla jade-lohikäärme-lumivuori. Hinta oli suolaiset 80 rämpylää, ei mielestäni hintansa väärti. Tietysti ne turistit jotka haluavat kuvauttaa itsensä sillalla vuoren edessä, ovat valmiit maksamaan mitä vain, mutta Tiger Leaping Gorgen jälkeen paikka tuntui lähinnä kusetukselta. Meillä oli tietysti hauskaa keskenämme, mutta olisimme voineet käyttää nekin 8,5 euroa vaikka kahteen hyvään illalliseen.

Värikylläisinä puistossa

Hotellin omistaja oli oikea teeasiantuntija, ja mekin ainoina vieraina pääsimme nauttimaan kaikkien sääntöjen mukaan tarjoiltua teetä, vieläpä useita eri laatuja. Opimme, että ensimmäisiä kaadettuja kupillisia ei koskaan juoda. Tee on kuin viini, se paranee vanhetessaan ja vuosikertatee on kallista. Hyvä tee säilytetään isona kuivattuna könttinä, joka säilyy kuulemma vaikka lapsenlapsille asti. Teestäkin voi tulla humalaan, tosin se vaatii vähintään neljän tunnin juomista oikeaoppisin menetelmin. Tätä emme vielä kokeneet, mutta sen pari tuntia mitkä istuimme teetä nuuhkien ja hörppien, vaikutti kyllä aineenvaihduntaan.

Tämä oli jotain hienoa laatua Hanzhousta

Kokonaisuudessaan reissu oli todella upea, enkä jaksa odottaa seuraavaa, Tiibetiin suuntautuvaa matkaa. Matkaamme läpi Kiinan junalla, ja loppupätkä junan noustessa Lhasan korkeudelle tulee olemaan maisemiltaan jotain todella makeeta. Mukana on lisäksi lähestulkoon sama hyvä porukka, joten tylsää ei varmasti tule.