Sivut

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

我爱中国人

Parasta Kiinassa, osa 2.

Kiinalaiset

Kiinalaiset ovat ihania ihmisiä, vaikka joskus heidän käytöksensä on aiheuttaakin kummastusta. Kun kiinalaista lähestyy oikealta näkökantilta, löytää kuitenkin yleensä ihanan ja sydämellisen ihmisen.

Kiinalaisissa pidän erityisesti siitä, kuinka he ottavat ihmisen osaksi elämäänsä, ystäväpiiriään ja perhettään. Missään en ole kohdannut niin vieraanvaraisia ihmisiä kuin täällä. On totta, että marketilla feikkituotteita kauppaavien myyjien sanoihin ei voi luottaa, ja joka toinen vastaantulija on valmis huijaamaan sinua. Kuitenkaan ystäviä ei ikinä huijata. Siksi Guanxi eli suhteet ovat tärkeitä niin yksityis- kuin liike-elämässä. Jotta voit luottaa ihmiseen, häneen pitää ensin tutustua niin kunnolla, että voit kutsua häntä ystäväksesi tai jopa perheenjäseneksi. Ehkä tästä syystä ostoksilla hintoja tinkiessäni myyjät puhuttelevat minua pengyou-sanalla (=ystävä).

Minusta kiinalaisten suhtautuminen ulkomaalaisiin on ihailtavaa. He ovat poikkeuksetta kiinnostuneita mistä tulet, mitä teet täällä ja pidätkö Kiinasta, kiinalaisesta ruuasta, kuinka paljon osaat kiinaa jne. En ole törmännyt ulkomaalaisvastaisuuteen, vaikka ihmiset ovatkin monesti hieman ennakkoluuloisia joitakin länsimaisia tapoja kohtaan. He eivät kuitenkaan koe että länsimaat uhkaisivat heidän elämäntapaansa, kuten Euroopassa pelätään islamia ja afrikkalaisia. Länsimainen kulttuuri on mielenkiintoinen, ja siitä otetaan vaikutteita omiin juhliin ja arkielämään, mutta omat tavat säilytetään ja niitä arvostetaan.  Kiinalaiset ovat tyytyväisiä, että ulkomaalaiset haluavat tulla heidän maahansa tekemään työtä ja oppimaan heidän kieltään. Toki nykytilanteessa valtava talouskasvu sallii sen, että kaikille riittää työpaikkoja, ja ulkomaalaisille englanninopettajille on suuri kysyntä.

Kiinalaiset ystävät ovat ihania. He tekevät kaikkensa ystäviensä eteen. He kiintyvät helposti ihmisiin, esimerkiksi opettajiin. Suomessa en olisi voinut kuvitella tilannetta, jossa teini-ikäiset oppilaat itkevät hyvästellessään opettajan, jonka ovat tunteneet vain kuukauden verran. Koulun rehtori kyselee edelleen vointiani ja pärjäämistäni tekstiviestein, vaikka lähdin jo aikaa sitten. Kun tutustun paikalliseen tyttöön, hän osoittaa ajattelevansa minua ystävänään pitämällä minua kädestä kävellessämme kadulla rinnakkain. On tavattoman suloista nähdä näitä kaveruksia kaupungilla, jopa pojat pitävät toisiaan kädestä tai kiertävät käsivartensa toisen hartioille. Harvoin on kuitenkaan kyse seurustelevasta parista, käsipuolessa roikkuminen on tavallinen tapa osoittaa kiintymystä samaa sukupuolta olevaan ystävään. Todella suloinen tapa on pojilla, jotka kantavat tyttöystävänsä pikkulaukkua hänen puolestaan. 

Kiinalainen kulttuuri on varsin feminiininen, mikä näkyy monella elämänalueella. Rakkauslaulut ovat uskomattoman kliseisiä ja sokerisia, vihkojen kansiin on printattu englanninkielisiä romanttisia lauseita, ja tyttöystäville iästä riippumatta ostetaan ne kaikkein vaaleanpunaisimmat pehmonallet. Ylipäätään kaikki lelut ja piirroshahmot ovat vähintään yhtä suosittuja kuin Japanissa. Seurustelu on sopivaa vain jos tavoitteena on avioliitto, mitään ”casual”-suhteita ei katsota hyvällä, koska ne pilaavat harmonisen tulevaisuuden ja perhe-elämän. Miehet eivät todellakaan ole mitään machoja, vaan menevät työpaikan illallisilta suoraan vaimon kainaloon. Kellekään ei ole soveliasta päättää olla hankkimatta lapsia. Mulle kerrottiin iloisesti, millaisilla häälahjoilla vanhemmat vihjaavat, että lapsenlapsi saisi ilmaantua aika pikaisesti. Tällainen naiseutta ja pehmeitä arvoja suosiva kulttuuri takaa sen, että Kiinassa naisten arvostus on nykyään suurta. Naisen ei tarvitse käyttäytyä kuin mies saadakseen kunnioitusta.

Kiinalaiset ovat ahkeria. Riisinviljelyyn perustuvan kulttuurin periaatteena on se, että mitä enemmän tunteja työskentelet päivässä, sitä enemmän saat pellostasi riisiä/kokeessa pisteitä/toimistotyöstäsi palkkaa. Tämä toimii ainakin matematiikan kanssa, jossa kiinalaiset ja muut aasialaiset pesevät muut mennen tullen. Mitä enemmän lasket, sitä enemmän ymmärrät. Kiinalaiset ovat hyviä kaikessa tämänkaltaisessa loogisessa, suoraviivaisessa hommassa. He eivät tylsisty kuten länsimaalaiset, vaan painavat eteenpäin, koska enemmän on aina enemmän. Länkkärit ovat sitten parempia luovuutta vaativissa hommissa, koska ovat liian laiskoja tehdäkseen asiat vanhan kaavan kautta, jos on mahdollista keksiä helpompi tapa. Matematiikan oppimisessa taas ei ole oikoreittejä, vaan laskurutiini auttaa lopulta ymmärtämään taustalla olevan teorian. Muistan, kuinka lukiossa sain yhdestä matikan kurssista nelosen, ja päätin istua koko kurssin uudestaan kirjoituksia varten koska ”asiat on niin vaikeita etten vaan voi tajuta”. Tein saman verran kotitehtäviä kuin ensimmäisellä yrityksellä, kokeessa yllättäen osasinkin kaikki tehtävät ja sain kympin. Miksi? Olin yksinkertaisesti laskenut tuplasti enemmän kuin ennen epäonnistunutta tenttiä. Myös yliopistossa huomasin, että jos teen vähän harjoitustehtäviä, saan ykkösen, ja jos teen niitä vähän enemmän, saan nelosen. Kurssin vaikeustasosta riippumatta. Mun pitäis ajatella nyt samalla tavoin, kun opettelen kirjoitusmerkkejä. Ne eivät jää päähän millään taiteellisella lahjakkuudella tai ylivertaisella älykkyydellä, vaan raa’alla työllä. Näin yksinkertaista se on:
”Jokainen, joka nousee ennen auringonnousua 360 päivänä vuodessa, onnistuu tekemään perheensä rikkaaksi."
Kiinalainen sananlasku, sekä teoria siitä, miksi kiinalaiset menestyvät matematiikassa ja luonnontieteissä, on esitetty Malcolm Gladwellin kirjassa Ouliers. Suosittelen.


maanantai 12. syyskuuta 2011

Vakavaa ja syvällistä pohdintaa

Yritän tällä tekstillä selventää hieman sitä, mistä syistä kiinalaiset ovat nykyään sellaisia kuin ovat. Näkemykset ovat omiani, enkä ota niiden todellisuuspohjaan mitään kantaa, kuten en mihinkään muuhunkaan huuteluuni tässä blogissa.

Miksi kiinalaiset ovat niin outoja?

Kiinalaisilla on omat kummallisuutensa, joista olen tässäkin blogissa avautunut useaan otteeseen. Nämä kummallisuudet johtuvat siitä, että minä itse olen ajattelutavaltani hyvin erilainen verrattuna keskivertokiinalaiseen. Nykyään osaan jo muistuttaa itseäni siitä, kuinka erilaisessa ympäristössä nämä ihmiset ovat kasvaneet. Yksi, ja ehkä tärkein tekijä tässä on se, että Kiina on ollut hyvin suljettu yhteiskunta, joka alkoi avautua vasta 30 vuotta sitten. Minun isovanhempani tekivät 40 vuotta sitten ensimmäiset ulkomaanmatkansa, kun taas suurin osa nykypäivän kiinalaisista ei ole koskaan käynyt ulkomailla tai edes oman provinssinsa ulkopuolella. Valtio on hallinnut ja hallitsee tiedonkulkua, internet on ollut väylä ulkomaailmaan vasta vähän aikaa.

Miten olen voinut missään vaiheessa olettaa että nämä ihmiset ymmärtäisivät jotain minun kulttuuristani tai ajatusmaailmastani, kun he ovat eläneet omalla planeetallaan tuhansia vuosia? Vaikka ulkoisesti Kiina näyttää todella modernilta ja ”länsimaiselta”, täytyy muistaa, että tämä kehitys on tapahtunut parina viime vuosikymmenenä, uskomattoman nopeaan tahtiin. Olisikin hölmöä luulla, että ihmisten ajatukset, mieltymykset ja tavat olisivat muuttuneet samaan suuntaan niin lyhyessä ajassa. Hienossa sairaalassa syntynyttä perheen ainoaa lasta, joka käy kalliissa leikkikoulussa ja englannintunneilla, kasvattaa edelleen se isoäiti, joka on kokenut kulttuurivallankumouksen.

Olen huomannut, että syytän kommunismia monista kiinalaisten silmiinpistävistä tavoista. En tiedä kuinka paljon tällä on totuuspohjaa, mutta luulen että Maon aikaisilla toimenpiteillä on edelleen vaikutusta ihmisten arvomaailmaan tavalla tai toisella. Ja juuri niillä tavoilla, mitä vanhan liiton kommarit eivät olisi halunneet. Esimerkiksi rahan arvostaminen nyky-Kiinassa on selkeästi perua menneisyydestä. Koska ennen ei ollut sallittua kerätä omaisuutta ja tavoitella varallisuutta, nykyään markkinatalouden hyväksymisen seurauksena rahaa sitten palvotaan oikein olan takaa. Työpäivät ja -viikot venytetään uskomattoman pitkiksi, koska raha on paljon tärkeämpää kuin läheisten kanssa vietetty aika tai rentoutuminen. Monen mielestä raha = onni. Asiaan saattaa vaikuttaa vielä kommunistien uskonnonvastaisuus, jonka seurauksena suurin osa ihmisistä ei seuraa mitään hengellistä suuntausta. Nykyään, kun hurmoksellinen Mao-kultti on mennyttä, hengellistä tyhjiötä täytetään shoppailemalla. Jos Kiina haluaa pitää valtaosan kansasta tyytyväisenä, sen pitää huolehtia etteivät kulutustavaroiden hinnat nouse liikaa. Jos ihmiset eivät voi enää shoppailla, he tulevat onnettomiksi ja ehkä haluavat syöstä nykyhallinnon vallasta… Kiinalaisia ei kiinnosta demokraattinen vallankumous, kunhan talous kasvaa, palkat nousevat ja kaupunkiin nousee uusia ostoskeskuksia.

Sama kommunismin haamu vaikuttaa ihmisten tyylitajuun. Naiset haluavat pukeutua kimalteleviin mekkoihin ja korkokenkiin joka päivä, koska Maon aikaan kaikki naisellinen pukeutuminen koettiin poroporvarilliseksi ja vastavallankumoukselliseksi. Nykyään on vihdoin sallittua näyttää elintasonsa ulospäin, joten jos vain mahdollista, kiinalainen ostaa auton, vaikka polkupyörällä pääsisikin töihin nopeammin kaupungin ruuhkassa. Ja varsinkin kun sitä rahaa ei aiemmin ollut, nyt sitten mällätään tai ainakin yritetään näyttää että "pölyy löytyy!". Moni länsimaalainen yllättyy, kun kuulee että luksustuotteiden markkinat ovat Kiinassa maailman suurimmat. Tämä siis feikkiteollisuudesta huolimatta, kiinalaiset haluavat maksaa siitä, että ulospäin näkyy jos isin liiketoimet ovat olleet tuottoisat.

Onneksi kiinalaisilla on muutakin arvopohjaa kuin kommunismi ja nurkan takaa yllättäen päälle vyörynyt kapitalismi. Tuhansia vuosia sitten syntyneet kungfutselaisuus ja taolaisuus ovat edelleen tärkeä osa ihmisten arvomaailmaa. Nämä eivät ole uskontoja, ainakaan samassa mielessä kuin länsimaalaiset ajatussuunnat. Kungfutselaisuudessa kehotetaan kasvattamaan itseään, tavoitteena on tulla paremmaksi ihmiseksi. Tämä on jo pitkään tulkittu niin, että opiskelu ja työnteko ovat tärkeitä. Tavoitteellisessa opiskelussa kiinalaiset ainakin ovat edelleen hyviä, opiskelua on aina arvostettu Kiinassa.

Mitä tulee yhteiskuntajärjestelmään, Kungfutsen ajatukset ovat edelleen ohjelmoituina kiinalaisten päähän. Filosofian mukaan jokaisella on yhteiskunnassa oma paikkansa, ja ihmisen pitäisi keskittyä kehittämään itseään omassa roolissaan, eikä yrittää väkipakolla tulla joksikin muuksi. Tämä sisältää myös keisarin (eli nykyään puolueen) kunnioittamisen. Järjestelmää kutsutaan sosiaaliseksi harmoniaksi. Kaikki menee siis hyvin, kun kaikki ovat kiltisti omassa roolissaan ja kunnioittavat muiden asemaa. Vanhassa filosofiassa silti sallitaan viranomaisten vääryyksiin puuttuminen, sillä myös vallanpitäjän pitää kunnioittaa alamaistensa asemaa. Tätä näkyy Kiinassa paljon, aluehallintoa vastaan järjestetään mielenosoituksia ilman että niitä heti tukahdutetaan. Moni alueellinen vallanpitäjä on joutunut vastaamaan korruptiosyytteisiin, kun kansalaiset epäilevät hänen ottaneen lahjuksia. Media myös uutisoi paljon alueviranomaisten väärinkäytöksistä, ja niihin liittyvistä mielenilmauksista. Kun esimerkiksi jollain alueella naisia on pakotettu steriloitaviksi yritettäessä skarpata yhden lapsen politiikan noudattamista, ihmiset nousevat yhdessä barrikadeille ja media kertoo heidän näkökulmansa tapahtuneesta. On siis hyväksyttävää nousta hallintoa vastaan, kunhan kyseessä ei ole ylin johto. Kiinalaisista valtaosan moraaliin eivät sovi arabimaiden vallankumousten kaltaiset kansannousut.

Sekä kungfutselaisuudessa ja taolaisuudessa korostetaan perheen ja vanhempien kunnioittamista. Kaikessa nykypäivän rahan perässä juoksemisessa on rajansa: nimittäin perheestä ja vanhemmista ei luovuta. Kiinalaisilla on moraalinen velvollisuus huolehtia ikääntyvistä vanhemmistaan. Siksi on tavallista, että isovanhemmat asuvat saman katon alla tai ainakin hyvin lähellä jälkikasvuaan. Isovanhemmat osallistuvat paljon aikuistenkin lastensa elämään ja heillä on suuri vastuu lastenlasten hoitamisessa. Perhe on erittäin tärkeä kaikille kiinalaisille. Nuoret eivät tee uravalintojaan yksin, vaan opiskelupaikat ja pääaineet sekä mahdolliset tulevat työpaikat suunnitellaan yhdessä vanhempien kanssa. Esimerkki: länsimaalaiset nuoret kertovat, mihin yliopistoon olisivat halunneet päästä, tai mihin kaupunkiin mielellään muuttaisivat. Kiinalaiset nuoret kertovat, mihin yliopistoon isäni olisi halunnut minun pääsevän ja mitkä kaupungit ovat mahdollisia tulevaisuuden asuinpaikkoja niin, että vanhemmat eivät ole liian kaukana, tai minne myös vanhemmat voisivat muuttaa. Tästä perhekeskeisyydestä meillä lännen individualisteilla olisi paljon opittavaa.

Ja ne pöytätavat. Rehellisesti olen sitä mieltä, että kohteliaiden ruokailutapojen puute kiinalaisessa kulttuurissa on enemmän meidän hienostelevien länkkäreiden ongelma. Kiinalaiset keskittyvät mieluummin itse asiaan, eli ruokaan. Ehkä se vaan on niin hyvää eurooppalaiseen ruokaan verrattuna, ettei ruokailutilannetta tarvitse naamioida miksikään kohteliaisuusnäytökseksi. Saa maiskuttaa, jos ruoka on hyvää. Jos suussa on luunpala, sen voi sylkäistä pöydälle. Kuoret, ruodot ja muut jätteet voi pinota pöydälle tai viskoa lattialle, siihen ei tarvitse tuhlata erillista lautasta.

Tässä pari pointtia, lisää löytyy mieleni sopukoista vaikka millä mitalla, mutta liian pitkää tekstiä ei kukaan jaksa lukea, vaikka väittäisi olevansa kuinka hyvä kaverini. Joten...

Tune in for my next post - Miksi pidän Kiinasta, osa 2: Kiinalaiset!

Chengdu - laiskottelua ja pandavauvoja

Nyt olen ollut kolme viikkoa Enshissä, ja tylsyys on jo sellaista kertaluokkaa, että lasken päiviä Pekingiin. Onneksi pääsin viikonlopuksi käymään Chengdussa, joka on semi-iso Sichuanin provinssin pääkaupunki. Safka oli hyvää, vaikkakin niin tulista etten pystynyt kovin paljoa kerralla syömään. Luulin, että Hubeissa ruoka on jo niin täynnä chiliä ettei sen enempää sitä voi ruokaan tunkea, mutta Sichuan voi. Toinen mukava asia kaupungissa oli se, että paikalliset ihmiset ottivat todella rennosti. Tämä on harvinaista kiinalaisessa suurkaupungissa, ja chengdulaiset myös tunnetaan muualla Kiinassa ”laiskoina”. Esimerkkinä: tarjoilija istui pöytäämme kysyessään mitä haluamme syödä, eikä hätäillyt lainkaan kun arvoimme pitkään tilauksemme kanssa. Huomasimme, että rento tunnelma tarttui meihinkin, kävelyvauhti hidastui eikä meillä ollut missään kohtaan kiire mihinkään.

Kävimme tutustumassa paikallisiin nähtävyyksiin, joista sievin oli Tang-dynastian aikaisen runoilija Dufun "cottage". Upea puutarha bambumetsikköineen ja aika monta rakennusta pienen mökin sijaan. Sen lähistöllä oli tiibetiläinen katu, joka oli aidomman tuntuinen kuin turistikujat Lhasassa. Chengdussa oli myös aivan jäätävän isot ja tunnelmalliset markkinat illalla. Kaupunki vaikutti mukavalta, varsinkin verrattuna skuttaan jossa tällä hetkellä asustelen.
Sit ku rakennan oman kartanon, haluun sinne bambumetsän! Ja pyöreän oviaukon.
Chengdu ja Sichuan-provinssi tunnetaan sekä tulisesta ruuastaan että pandoista. Teimme retken breeding centeriin kaupungin ulkopuolelle, mistä olin tosi onnellinen koska halusin nähdä pandoja jossain muualla kuin eläintarhassa, jotka on Kiinassa aika huonosti eläimet huomioivia. Vaikka keskuksessa oli paljon pandoja ja niillä näytti olevan tarpeeks isot aitaukset ja hyvät oltavat, mua vähän häiritsi se että vastasyntyneitä poikasia pidettiin lasin takana keskoskaapeissa kaikkien turistien näkyvillä. Epäilen ettei se lasi ollut täysin ääntä eristävä. Lisäksi henkilökunta valvoi aika huonosti kameroiden ja salamavalon käyttöä. Toisaalta voi taas miettiä, kuka järkevä ihminen ottaa jäätävällä salamalla kuvia vastasyntyneestä otuksesta. Valitettavasti länkkärituristit oli ihan yhtä moraalittomia kuin kiinalaisetkin. Mestassa oli mahdollista myös otattaa 1000 rämpylällä itsestään kuva pikkupanda sylissään. Mun mielestä tääkin oli vähän surullista. Onkohan siitä pandasta oikeesti kivaa ja luonnollista että se tungetaan joka päivä jonkun vieraan ihmisen syliin ja räpsitään kuvia. Tietysti se on tottunut siihen, mutta luontoon eläintä ei ainakaan voi enää palauttaa.
Siellä se möllöttää. Olivat laiskoja otuksia, mentiin aamulla kun ne on aktiivisimmillaan, mutta eivät jaksaneet juuri muuta kuin syödä bambua ja laskeutua hitaasti puusta. Pikkupandat eli punaiset pandat ovat aktiivisempi laji, ne jopa painivat.



Keskus kehuskeli kasvattavansa jopa 100 poikasta vuodessa, ja luulenpa ettei niistä yksikään mene luontoon vaan ne joko myydään tai lähetetään pandadiplomatian välineenä ulkomaille. En ymmärrä miksi perustaa näitä "suojelukeskuksia", jos tavoitteena ei ole tukea luonnossa elävää kantaa. No, syy on toki ilmeinen: raha. Ja on ne vaan niin söpöjä, parempi pitää ne häkissä niin että ihmiset voi leperrellä niille... Retken aikana tuli esiin taas yksi kulttuuriero muuten niin länsimielisen kiinalaisen kaverini kanssa: hänestä on parempi että pandat ovat eläintarhoissa tai keskuksissa, koska siellä ne voivat elää pidempään kuin luonnossa. Sain jonkinlaista pohdintaa aikaan kun kysyin, haluaisiko hänkin asua telkien takana niin ettei saa itse päättää omasta puolisostaan, asuinpaikastaan tai ruuastaan, jos sen avulla eläisi 10 vuotta pidempään. Ja se elämä koostuisi siitä, että joka päivä ihmiset tulevat pällistelemään, osoittelemaan ja huutelemaan kun syöt bambua ja laskeudut puusta ja otat nokoset ja rapsutat jalkoväliäsi.

Tunsin selkeää sielunyhteyttä pandojen kanssa, koska musta tuntuu täällä Kiinan maaseudulla todella usein siltä, että olen vain näytillä. Mua saa rauhassa tuijottaa, osoitella ja kysellä outoja kysymyksiä. En ole edes ihminen, olen ulkomaalainen. Mun pitäis vaan kestää ja tottua siihen, ettei mua kohdella kuten muita, vaan olen mainos koululle, kaupungille ja puolueelle. Moni haluaa ystävystyä kanssani, ja aika monen kohdalla tuntuu siltä, ettei englannin harjoittaminen tai vieraaseen kulttuuriin tutustuminen ole tärkein motivaatio, vaan se että sitten voi kertoa kaikille kuinka on ulkomaalaisen kaveri. Samalla tavalla pandojen etua ei mietitä luonnon monimuotoisuuden tai elävän olennon arvon kautta, tärkeää on vain miten paljon rahaa ne voivat tuottaa ihmisille.

tiistai 30. elokuuta 2011

我爱中国菜!

Parasta Kiinassa, osa 1.

Ruoka

Kiinalainen ruoka on hyvää. Eri lajeja tietysti löytyy valtavasti, koska eri alueilla on omat viljelyskasvinsa ja tulisuusmieltymyksensä. Kiinassa kasvikset ovat mielestäni parempia kuin missään muualla, ne kun kypsennetään tuoreeltaan ja maustetaan hyvin. Maku on ihan erilainen kuin suomalaisilla, väsyneillä pakastekasviksilla, joita ei mausteta kuin korkeastaan suolalla. Kiinassa myös kouluruokaloiden kasvikset ovat tuoreita. Muutenkaan täällä ei ole tapana syödä mitään kovin prosessoitua lounaaksi tai päivälliseksi. Muistelen kauhulla suomalaisia valmislihapullia ja roiskeläppiä. Toivottavasti kiinalaiset eivät innostu eineksistä liikaa, pikanuudelikeittokuppeja tosin on jo.

Olen oppinut pitämään mm. kaalista, jota en sietänyt syödä Suomessa juuri koskaan yläasteen kaalisalaattien jättämän trauman vuoksi. Täällä se osataan keittää siten, että maku ei ole liian tympeä, mutta suutuntuma on silti kuin tuoreella kaalilla. Rousk ja nam.

Sivuhuomautus: täällä en ole ollut kovin tarkka kasvissyöjä, mutta Suomessa aion palata kasvisruokavalioon. Uskokaa tai älkää, lihakin tuntuu Kiinassa tuoreemmalta. En ole ikinä pitänyt porsaanlihasta, mutta joissain osissa Kiinaa olen syönyt aivan mielettömän hyvää possua. Tiibetissä se johtui selkeästi siitä, että pikkupossut ihan oikeasti laidunsivat vapaina, eli niitä ei kasvatettu tehosikalaan teljettyinä. Maistui uskomattoman hyvältä, liha oli tosi "lean". Täällä Hubein maaseudulla possu on myös oikein hyvää. Myös kana on usein sitä aitoa itseään, eikä jalostettua ja tehokasvatettua broileria kuten Suomessa. Toki meni aikaa tottua siihen, että se liha pitää sitten nakertaa ja imeskellä irti luista. Liemi on ainakin tuhat kertaa parempaa kuin Kariniemen valmismarinadit, kun siinä on keitetty kaikki kanan osat.

Mun yksi tavoite Kiinasta poistumisen jälkeiseen elämään on opetella laittamaan itse kiinalaista ruokaa. Tätä varten aion metsästää keittokirjan kiinalaisesta kirjakaupasta. Erityisesti munakoison haluan oppia valmistamaan kiinalaiseen tapaan. Epäilen, onko Suomesta mitään mahdollisuutta löytää mustaa kiinalaista sientä, se on yksi suosikeistani.

Kiinalaiset ihmettelee, miten oon oppinu syömään puikoilla ja arvelee, että siihen on kulunut vähintään vuosi. Puikkoja oppii kyllä käyttämään nopeasti, vaikka Suomessa sushia syödessä. Tietysti esim. riisin syöminen puikoilla on hieman haastavampaa, silti sekin sujuu jo täysin rutiinilla. Jotkut paikalliset jopa sanovat, että käytän puikkoja "niin kuin vanhempani haluaisivat että osaisin", eli ehkä keskivertoa hienostuneemmin. Johtuu ehkä eurooppalaisesta pöytäkasvatuksesta, kiitos äiti.

Syömäpuikot tosiaan sopivat kiinalaiseen ruokaan, en voisi kuvitella syöväni kiinalaista haarukalla ja veitsellä. Ateriakulttuuri on yksi suosikeistani kiinalaisessa kulttuurissa. Kun mennään ravintolaan syömään, kukaan ei tilaa omaa annostaan, vaan yhteisölliseen tapaan pöytään tilataan useita ruokalajeja, kuten Kungpao-kanaa, riisiä, erilaisia kasviksia, jokin keitto, hapanimelää possua... kaikki ruoka on yhteistä, joten jokainen voi joko siirtää haluamaansa ruokaa omalle lautaselleen, tai napsia puikoilla suoraan tarjoiluastiasta. Mielettömän kätevää, koska ei tarvitse liian tarkkaan päättää mitä haluaa syödä, ja eri lajeja pääsee maistamaan helposti. Ruokaseurueen kanssa on paljon yhteisöllisempi fiilis, kun kukaan ei keskity vain omaan lautaseensa, vaan ruoan mausta voi keskustella kaikkien kanssa. Yhdessä mietitään mitä tilataan, jokainen voi tietysti toivoa omaa suosikkiaan. Ruokajuomana on useimmiten tee, olut tai keitto. Kiinan kielessä keiton nauttiminen ilmaistaan aina juomisena eikä syömisenä. Täällä Enshin lukion opettajien ruokalassa ei ole ruuan kanssa tarjolla mitään muuta juotavaa kuin keittoa. Ajatus tuntuu edelleen minulle hieman oudolta, koska en ole varsinainen kiinalaisten keittojen ystävä, ja tuntuu kummalliselta juoda lämmintä rasvaista lientä ruokajuomana.

Kiinassa juomat ovat perinteisesti aina kuumia. Toki nykyään löytyy kaikenlaisia mehuja, limsoja ja oluita, mutta muuten on tavallista kantaa mukanaan aina teetä. Julkisissa rakennuksissa on usein saatavilla kuumaa vettä, jota ihmiset voivat lisätä teetermoksiinsa. Kylmää vettä näkyy missään saatavilla harvemmin, joskus on ravintolassakin mahdotonta saada mitään kylmää juotavaa. Tsinghuassa oli todella söpöä, kun professorit hörppivät luentojen aikana kukkaisteetään tyylikkäistä teemukeistaan. Itsekin laitoin talvella aina aamulla teelehdet mukiin ja täytin kuumalla vedellä koululle päästyäni, sitä oli sitten mukava siemailla luennoilla. Myös taksikuskeilla on tapana pitää autossaan eväänä teetä, sievää.

Pekingissä matkalla töihin törmäsin taas herkulliseen hedelmäkojuun. "Sallivien" hygieniamääräysten ansiosta farmarit voivat kuskata tuoreet hedelmät itse suoraan asiakkaille myytäväksi. Ehkä kannustaa pitämään laadun hyvänä, kun ei toimiteta vain markettien kasvottomille asiakkaille.


Chilipippureiden kuivatusta Enshissä. Niitä löytyykin sitten joka safkasta, onneksi makuhermot sopeutuvat.

lauantai 20. elokuuta 2011

恩施干杯 - Helan går Enshissä

Elelin Pekingissä kuukauden päivät miellyttävää elämää, tein osa-aikaisena englanninopetushommia ja opiskelin päivittäin kiinaa. Iltaisin kävimme usein kiinalaisen kaverini Aprilin kanssa syömässä tai drinkeillä Wudaokoun ravintoloissa, tai suuntasimme Houhaihin jazz-baariin kuuntelemaan bossanovaa. Viikonloppuisin aina jostain on löytynyt hyvät bileet, joista erityisesti sambaklubit ovat olleet mahtavia. Tapasin uusia mielenkiintoisia ihmisiä ja löysin koko ajan jotain uutta kaupungista. Minun oli tarkoitus jatkaa samaan malliin lokakuun loppuun asti, kunnes kiinalainen pomoni yllättäen muutti suunnitelmani. Hän aneli minua lähtemään Hubein provinssiin, pieneen Enshin kaupunkiin opettamaan high schoolissa 1-2 kuukautta. Sanoin etten halua olla poissa Pekingistä niin kauaa, koska minulla on siellä asunto, ystävät, kielikoulu jne. Lopulta hän tyytyi ajatukseen, että olen Hubeissa vain kaksi viikkoa, ja sillä aikaa hän etsii toisen opettajan. Pienellä varoitusajalla lähdin sitten matkaan, koska minulle luvattiin maksaa kaikki matkakustannukset sekä asuminen, ja lisäksi varsin kohtuullinen palkka. Ajattelin, että jos jaksan olla tuppukylässä kaksi viikkoa, voin sitten shoppailla enemmän palattuani takaisin Pekingiin. Lisäksi selvisi, että Enshi on todella kaunis paikka, jossa voin turistiretkeillä viikonloppuisin. Lähistöllä on mm. kuuluisa kolmen rotkon pato.

No, sitten raivopakkaamisen ja pomoni uskomattoman hätäilyn (osaatko varmasti matkustaa lentokoneella?) jälkeen laskeuduin Enshin pikkuiselle lentokentälle. Paikallisten luonteesta sain jo maistiaisen koneessa, jossa Enshistä kotoisin oleva liikemies tarjosi apuaan kaupunkiin tutustumisessa. Sain vakuuttavan näköisen käyntikortin ja toivomuksen kysyä häneltä heti, jos minulle tulee jokin ongelma. Lentokentällä sitten minua oli vastassa koulun vastaanottokomitea: pomoni yhteyshenkilö Pekingistä, rehtori, kansainvälisen osaston päällikkö ja koulun kansainvälisen luokan valvoja. Ja kameramies. Minulle tehtiin selväksi, että olen koulun ensimmäinen ulkomaalainen opettaja ja kaikki odottavat minua kovasti ja kaikki toivovat että viihdyn. Tämä tuntui jo ihan mukavalta vastaanotolta, mutta lisää oli tulossa. Minut istutettiin minibussiin ja Pekingin yhteyshenkilö muistutti, että minun pitää kertoa olleeni Pekingissä kaksi vuotta opettajana ja tästä puoli vuotta Tsinghuassa, mutta parempi etten sano että olen vain opiskellut siellä. Selvä, peruskiinalaista huiputtamista. Pomoni juoni on etsiä pitkäaikaisempi opettaja paikalleni parin viikon sisällä, mutta koululle piti kertoa että voin jäädä pidemmäksi aikaa, jos vain sopeudun paikkaan.

Okei, sitten minut kuskattiin alueen vähemmistökansan eräänlaiseen ravintolaan, jossa ruokailukabinetit olivat pieniä sieviä majoja. Siellä minut istutettiin pöytään, joka oli täynnä paikallisia ruokalajeja ja teetä. Seinällä oli kuva presidentti Hu Jintaosta. Paikalle saapui herra ”Number One”, joka on koulun virallinen johtaja (eri kuin rehtori, mitä enemmän hierarkiaportaita, sen parempi), jonka pitää olla puolueen valitsema. Eli kaveri on tärkeä puoluekaaderi. Ei puhu sanaakaan englantia, oli hyvin huvittunut muutamista Pekingin murteella sanomistani fraaseista. Paikallinen murre on hieman hankala ymmärtää, koska sh-äänne on lähes aina s, eikä ärriä kuule ollenkaan. Anyway, siinä sitä istuin kuuntelemassa kuinka nämä ihmiset kertoivat oppilaiden odottavan minua innolla ja kuinka herra Puoluekaaderi aikoo ripustaa kuvani koulun seinälle. Se oli onneksi vain vitsi.

Sitten alkoi varsinainen Guanxi-osuus. Pöytään tilattiin olutta ja baijiuta eli ”vaaleaa viiniä” eli rehellistä riisiviinaa. Mulle kerrottiin että tämä on jotain erityistä laatua, jota eräs kuuluisa runoilija joi ammoisina aikoina. Maun perusteella ehkä kamalampaa kuin kuuden rämpylän ruukut joita myydään kioskeissa. Kiittelin teekkaritaustaani, että sain juoman alas, ja vielä sellaisen määrän. Paikalliseen tapaan kun kuuluu nostaa malja vieraan kanssa ja sanoa ”Ganbei!” eli ”lasi kuivaksi”, jolloin juoma kumotaan kerralla kurkkuun. Tämä rituaali toistui moneen kertaan, kun Puoluekaaderi nosti maljaa joko minun, osastonjohtajan tai jonkun muun pöydässä istuvan kanssa. Tämän lisäksi kaikki halusivat vuorollaan skoolata minun kanssani. Vähän eri meininki kuin helangårissa. Onneksi sain välillä juoda olutta. Ruoka oli mielettömän hyvää, mutta melko tulista. Onneksi olen näköjään jo tottunut siihen aika hyvin Pekingissä.

Koko kokemus oli todella mielenkiintoinen, Puoluekaaderi oli ilmeisesti huumorintajuinen ja iloinen seuramies, sen verran mitä ymmärsin kiinasta ja muiden käännöksistä. Ganbeit kaikuivat siihen malliin, että tuli kotoinen Vellimiesliitto mieleen (terkut vaan pojille, teillä olis täällä ihan hauskaa). Vanhan liiton kiinalainen Tärkeä henkilöä. Hän kertoi mm. matkoistaan Euroopassa, kuinka siellä naisetkin polttavat tupakkaa (huh huh sentään!).

Suhteiden rakennuksen jälkeen minut vietiin koululle ja opettajien asuntolaan. Koko koulu on aivan uusi, rakennustyöt vielä osittain kesken. En ihmettelisi jos koko homma tulisikin valmiiksi sinä aikana kun olen täällä, kiinalaiset rakennusprojektit on aika vikkeliä. Paikka on vehreiden vuorien ympäröimä, ilma on kirkas ja raikas toisin kuin Pekingissä. Mun asunnossa on netti, sohva, telkkari, ilmastointi, parveke, pesukone, jääkaappi ja oma kylppäri. Tosin vessa on perinteistä kyykkimismallia. Saan käydä koulun ruokalassa olevassa opettajien buffetissa syömässä hyvää kiinalaista ruokaa. Koulun englanninopettajat ja johtohenkilöt ovat koko ajan hirveän huolissaan siitä, miten pärjään. En oikein ymmärrä miten nämä ihmettelevät, että osaan syödä puikoilla ja olen tottunut kiinalaiseen ruokaan, kun olen sentään ”ollut kaksi vuotta Kiinassa”. Ruokalan henkilökunta on koko ajan kyselemässä, haluanko kakkuja lounaani kanssa (en voi mitenkään tulla kylläiseksi muusta ruuasta, enkä varmasti edes pidä siitä koska olen ulkomaalainen!), ja onko minulla jotain toiveita ruuan suhteen. Eilen illalla rehtorin vaimo koputti oveeni ja toi ison muovipussillisen makeita kakkuja. Olen iloinen vieraanvaraisuudesta, mutta välillä jatkuva kyseleminen ja huolehtiminen ärsyttää. Tietysti ikäiseltäni kiinalaiselta ei voisi odottaa kovin suurta muutoksiin sopeutumiskykyä tai itsenäisyyttä, mutta olen sentään asunut poissa kotoa 18-vuotiaasta, matkustellut ja asunut Kiinassa ilman vanhempiani. Ehkä se on vain vaikea ymmärtää, koska paikallisilla ei juuri ole vertailukohtaa omassa elämässään. Kaikki vain olettavat että olen täysin hukassa enkä osaa pyytää apua jos sitä tarvitsen. Monta kertaa päivässä saan vastata osittain samoille ihmisille, että kiitos paljon kaikesta mitä teette minulle, olen aivan tyytyväinen ja kerron kyllä jos haluan jotain. 

Tapasin oppilaani ensimmäisen kerran ekana iltana. Oppilaat olivat todella innoissaan. Opetan siis kansainvälistä luokkaa (kansainvälinen ei tarkoita sitä että oppilaista yksikään olisi kansainvälinen) kaksi tuntia maanantaista perjantaihin. Aluksi luulin että opettaisin neljä tuntia päivässä, mutta näköjään kyseessä onkin vain yksi kaksoistunti. Sehän passaa, valmisteluunkin menee aikaa. Oppilaiden suullinen kielitaito on aika alhainen, muutama osaa puhua jo melko paljon, mutta osa ei kykene tuottamaan sanaakaan englantia. Ei ihme, kun koulussa on tähän mennessä opiskeltu lähinnä lukemista ja kirjoittamista. Kysyin luokan valvojalta, voisinko järjestää oppilaille vapaa-ajan aktiviteettina esim. Disneyn animaatioiden katselua englanninkielisillä teksteillä, mikä tukisi kuullunymmärtämistä ja ehkä auttaisi heitä kiinnostumaan englannin suullisen taidon kehittämisestä. Animaatioita siksi, että niissä ei ole moraalitonta sisältöä kuten tv-sarjoissa. Vastaus: ehkä, jos johtajilta saadaan lupa. Eli oppilaat eivät saa vapaa-ajallakaan tehdä mitään ilman auktoriteetin lupaa. Jään mielenkiinnolla odottelemaan, mitä herra Puoluekaaderi on asiasta mieltä. Muuten nuoret opiskelevat kuin pienet eläimet, päivä alkaa kuuden maissa aamulla ja päättyy illalla kymmenen maissa. En ole ihan varma, istutaanko koko aika oppitunneilla vai onko välissä pidempiä taukoja tai läksytunteja, mutta kuitenkin tahti vaikuttaa aika sairaalta. Oppilaat tietysti asuvat asuntolassa, ettei aikaa tuhraantuisi koulumatkoihin tai vapaaseen hengailuun. Tunteja on myös viikonloppuisin.

Pyysin oppilaitani esittäytymään ja kertomaan miksi he haluavat opiskella englantia, ja mikä heidän unelmansa on. Itsetuntoani pönkitettiin taas urakalla, kun eturivin tytöt kertoivat haluavansa englanninopettajiksi koska Asta-laoshi (opettaja) on niin kiva ja kaunis. Tänään mennessäni lounaalle ohi kulkeva keittiötyöntekijä tokaisi ”Waiguoren tai piaoliang!”. Kaikki jaksavat koko ajan muistuttaa, kuinka oppilaat tulevat rakastumaan minuun koska olen niin kaunis. Okei, olen tottunut siihen että kauneusihanne täällä = ulkkari, mutta en edelleenkään täysin ymmärrä miksi. Minusta paikalliset tytöt ovat todella nättejä paksun, kiiltävän mustan tukkansa, kauniiden silmiensä ja siron ruumiinrakenteensa ansiosta.

Sain eilen antaa parillekymmenelle oppilaalle englanninkieliset nimet. Yksi tyttö halusi olla Eiffel. Sain suostuteltua hänet validimpaan nimeen, vaikka hänen oli vaikea ymmärtää miksi joku nauraisi Eiffel-nimisen ihmisen tavatessaan. Jos oppilailla oli jokin oma ehdotus nimeksi, se oli yleensä jotain tyyliin Roger, Howard, Duncan tai joku muu ns. vanhemman ihmisen nimi. Vaikka sanon, että sinun ikäiselläsi tuo nimi ei ole kovin tavallinen, heitä ei näytä se haittaavan. Melkein kaikki myös pyysivät kertomaan listallani olevien nimien merkityksen. Siinä sai taas selittää, että ehkä joskus tuhat vuotta sitten jossain toisessa kielessä nimi on tarkoittanut jotain, mutta nykyään ihmiset eivät valitse nimiä sen perusteella, vaan nimet kulkevat perintönä suvuissa tai nimi valitaan kyseisen ajan muodin mukaan. Tämä meni monelta taas yli ymmärryksen, kiinalaiset nimet kun koostuvat tavuista, joita käytetään muissakin sanoissa ja näin nimellä on aina merkitys.

Tänään pääsin kampuksen ulkopuolelle, kun minut vietiin keskustaan ruokaostoksille. En nimittäin aio nousta joka aamu kiinalaiselle aamiaiselle klo 7. Seuraan liittyi rehtori, yksi koulun englanninopettajista sekä rehtorin 19-vuotias tytär. Todella kiinalainen tapaus. Tyttö oli luonnollisesti innoissaan tavatessaan minut, ja ilmoitti heti aluksi että olen hänen ensimmäinen ulkomaalainen ystävänsä. Hän puhui englantia siihen nähden aika sujuvasti ja rohkeasti. Silti, kuten suurella osalla ikätovereistaan, käytös kokonaisuudessaan oli aika lapsekasta. Hän on aloittamassa yliopisto-opinnot Wuhanissa, joka on provinssin pääkaupunki. Luulen että sinne mentyään tyttö aikuistuu hieman.

Olen tutustunut koulun englanninopettajiin, joista moni on vasta valmistunut yliopistosta. Vanhemmat opettajat ovat suulliselta kielitaidoltaan aika surkealla tasolla. Tänään kävin kummallisen keskustelun erään miesopettajan kanssa, joka ensitöikseen selitti kuinka vuonna 1997 oli toiminut kääntäjänä australialaiselle miehelle. En saanut selvää, miksi tämä mies oli ollut Enshissä, koska kyseisen opettajan ääntämys oli niin huonoa. En taas ihmettele yhtään, miksi kiinalaisten kielitaito on niin surkea. Jos he oppivat ääntämään kuunnellen näitä opettajia… Toisaalta nuoremmat opettajat puhuvat melko sujuvasti. Alyssa, joka on kanssani samanikäinen, valmistui juuri Wuhanin yliopistosta, ja siellä ilmeisesti suullisen kielitaidon opetus on melko hyvää, ja ulkomaalaisia opettajia on paljon. Alyssa, sekä toinen nuori opettaja Zara, katsovat amerikkalaisia tv-sarjoja, minkä vaikutuksen huomaa kielitaidosta. Alyssa kertoi myös, että yliopiston kurssilla oli katsottu Frendejä. Kun vain saisin luvan näyttää edes lasten animaatioita oppilaille… Kun mietin kielten opettajaharjoittelijoita Jyväskylän Norssissa, on selvää että kieltenopetus on Suomessa todella korkeatasoista, vaikka joskus sitä kritisoidaankin. He sentään ääntävät oikein ja tuntevat kulttuurin, jonka kieltä opettavat. Ja lapset eivät vietä kymmentä vuotta koulussa osaamatta sanoa sanaakaan ääneen.

Osastonjohtaja hätäili tänään hirveästi, kun näki käsivarressani pari hyttysenpistoa. Seurasi puoli tuntia seisoskelua huoneessani ja sen miettimistä, pitäisikö minulle hankkia hyttysverkko sängyn päälle vai auttaisiko koko huoneen suihkuttaminen hyttysmyrkyllä. Taas piti selittää, että olen nähnyt hyttysiä ennenkin ja tiedän että jos avaan ikkunan, voin vetää hyttyssuojan sen eteen. Tällaista hätäilyä ja touhotusta tapahtuu jatkuvasti, joten en mielelläni pyydä näiltä ihmisiltä mitään ellei ole aivan pakko, koska siitä seuraa aina hirveä hätäily ja selittäminen (osaatko varmasti käyttää lukuvaloa?!). Asiat eivät tapahdu ikinä niin, että kysyn, mistä saisin lusikan, ja joku kertoo minulle mistä voin hakea sen tai tuo sen minulle, vaan niin, että ensin soitetaan johonkin, sitten ei olla varmoja, sitten mietitään, sitten kysytään tarvitsenko sitä nyt vai huomenna, sitten soitetaan taas johonkin, sitten kysytään onko ok jos tämä ja tämä henkilö käy tuomassa/näyttämässä sen sinulle? Sanon että miten vain, riittää että saan sen huomenna, älkää huolehtiko, ei tällä asialla ole niin väliä. Sitten sanotaan että koputamme oveesi kun jotain tapahtuu, sitten soitetaan että saat sen huomenna, sitten joku ilmestyykin ovelle tavaran kanssa. En tiedä ovatko asiat oikeasti niin monimutkaisia, vai miettivätkö ihmiset koko ajan miten asia kannattaa hoitaa niin että olen tyytyväinen enkä pelästy. Yksinkertaiset asiat tehdään välillä todella vaikeasti. Ehkä se on hierarkia, ehkä kielimuuri.

Tänään selitin hyvinvoinnistani huolestuneelle Alyssalle, että tänne on helppo sopeutua, kun koulu, asunto ja ruokala ovat vieri vieressä eikä minun tarvitse itse huolehtia juuri mistään. Pekingissä sentään olen itse hankkinut asunnon, tehnyt ruokaa, löytänyt tieni julkisilla kulkuneuvoilla outoihin osoitteisiin jne. ja viihtynyt silti todella hyvin. Hän totesi, että teille ulkomaalaisille ei taida olla vaikeaa sopeutua uusiin paikkoihin? Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki. Kunpa muutkin tajuaisivat tämän. Kokemuspohja ja ajatusmaailma kuitenkin rajoittavat. Kiinalaisille on todella suuri kynnys lähteä uuteen paikkaan, koska a) perhe ei ole siellä, b) en välttämättä tunne sieltä ketään, c) en osaa kulkea kaupungissa. Minulle on aina jännittävää mennä uuteen paikkaan, koska en tunne sieltä ketään, enkä osaa tietä. Perheelle voi soittaa, ja olen kuitenkin aikanaan palaamassa takaisin. Moni kiinalainen sanoo, että haluaisi mennä ulkomaille, mutta ei voi jättää perhettään, eikä tunne ketään vieraassa maassa. Haloo, ehkä voitte olla erossa perheestä pari viikkoa tai pari vuotta, ehkä he pärjäävät sen ajan, voit soittaa kotiin vaikka joka päivä. Ei ulkomaille tarvitse jäädä asumaan, hyviä kokemuksia saa lyhyestä turistimatkastakin. Ja ulkomaille mennään tutustumaan uusiin ihmisiin, ei haittaa vaikka ei tunne ketään. Tietysti epäitsenäiselle ihmiselle voi olla vaikeaa järjestää elämäänsä uudessa paikassa, mutta soisin näille ihmisille vähän haastetta, joka avaisi hieman silmiä Kiinan ulkopuolelle.

Kansainvälisen luokan valvoja herra Tien on viettänyt pari vuotta Etiopiassa. Sieltä saadut vaikutteet huomaa, hän ihailee rennosti elämään suhtautuvia afrikkalaisia sekä työajoista ja lomapäivistä kiinni pitäviä eurooppalaisia. Puhuimme kiinalaisesta työ- ja opiskelukulttuurista. Toivon, että kun Kiinan talouden kasvu hiipuu, ihmiset alkavat arvostaa vapaa-aikaa, ja ovat mieluummin perheen ja ystävien kanssa kuin työpaikalla ylitöitä tekemässä. Herra Tien oli samaa mieltä, hän toivoo voivansa viedä minut joku ilta kaupunkiin oluelle ja polttelemaan sikareita, ”and enjoy life! Like you foreigners do!”. Jään odottelemaan sitä, ja karaokeretkeä huonosti ääntävän miesopettajan kanssa.

torstai 11. elokuuta 2011

Kuvamuistelmat

Tässä muutamia ennen julkaisemattomia otoksia kevään ja kesän varrelta, nyt kun oon vihdoin saanut fotot koneelle ja järjestykseen. Ihan oikeaa tekstiä ja tiukkaa analyysiä ehkä myöhemmin.

Ni hao, Beijing
Ensimmäisen aamun Peking ja Taivaallisen rauhan aukio. Mao oli paikoillaan ja kiinalaiset turistit myös.
Käytiin Hanniksen kanssa muurilla turistien ihmeteltävinä.

Sumuinen Nanjing.

Guilin. Noora ja aivan hyvä munakoiso.


I'm from Finland, I know ice!

Tsinghuan kampuksen järvi helmikuussa. Jää oli riittävän paksua luisteluun,
mutta kavereista kukaan paitsi minä ei uskaltanut sinne kävelemään.
"I'm from Finland, I know ice!"-lausahdus jäi elämään.


Myös Beihai-puiston järvi oli jäässä.

Kiipesimme Beihain jälkeen ylös tähystämään Kiellettyä kaupunkia.

Jingshan-kukkulalta valtava palatsialue näkyikin kivasti.

Sitten teimme retken kaupungin ulkopuolelle ja kiipesimme muurille.

Viikonloppumatkalla Xi'aniin pyöräilimme vanhalla kaupunginmuurilla,
terrakottasotilaiden moikkaamisen lisäksi.


Ja paluumatkalla tapasimme 老师:n, joka arvioi persoonallisuutemme käsialojen avulla yllättävän osuvasti.
Sievä kiinalaistyttö tulkkasi.

Tuli kevät ja Yunnan


Kunming ja kolonialistinen arkkitehtuuri. Tää on se kaupunki josta joku valveutunut länkkäri löysi feikki- Apple Storet ja Ikean.
Voin kertoo et kokonaisuudessaan tosi kiva kaupunki, feikkikauppoja löytyy varmasti joka puolelta Kiinaa.

Huvittelua sleeper-bussissa.

Sumun seasta löysimme eeppiset riisiterassit.

Oli myös lapsia. Vähemmistöillä ei oo niin tarkat lapsiluvun rajoitukset.

Matka jatkui Daliin, jossa oli valkoisia pagodeja.

Erhai, paikallista järvimaisemaa.

Harppaavan tiikerin sola.

Taukojuoma.

Kiinalaiset teekutsut Lijiangissa.

Sitten esiinnyttiin koko yliopiston ja Kiinan edessä.

Seuraavaksi suuntasimme Tiibetiin. Basomtso-järvi.

Namtso, minä ja Bob. The highest lake in the world.

Jakki.

Sitten piti vähän opiskella, ja nauttia Pekingistä


Kesäpalatsi.

Vanhan keisarinnan huudit.

Turistiretkeilimme myös Taivaan temppelissä. En tiedä mitä tässä kuvassa tapahtuu.

Siellä oli kiva puisto. Takana kurkkii Federica.

Koko sinikattoinen komeus. Yleensä katto ei ole sininen, mutta taivaan temppeli on erikoistapaus.

Iva, April ja minä valmiina Year End Galaan. Sain olla kampaaja.

Seuraavana iltana raahauduimme muurille kuuntelemaan Fat Boy Slimia.

Kampuksellekin oli tullut kesä.

Koulu loppui, alkoi kämpän ja töiden metsästys... ja pari reissua väliin

Ensin matkailin Josephin kanssa. Suzhou oli päivällä äärimmäisen kuuma ja kostea, illalla hyökkäsivät hyttyset karkotteesta huolimatta.

Tyttöjen viikonloppu Shanghaissa. Pudongille näytti nousseen pari uutta pytinkiä sitten viime näkemän.

Oli aika muotikuvien. Iva sai italiantaidoillaan ekspaatit vakuutettua siitä, että meidät kannattaa viedä jonon ohi Mint-yökerhoon. Ei mikään perus-sedula.

Mun uusi kämppä. Keittiö, olohuone, 24h lämmin vesi ja respatätien kyttäämisen loppuminen natsaa. Myös vuokra on edullisempi kuin asuntolassa.

Malesian huviretki

Singapore. Taustalla Marina Bay Sands-hotelli.

Melaka ja portugalilaisten rakentama linnoitus.

Kuala Lumpur, Zilun tutustutti paikallisiin nuudeleihin.

Kun kalat syö jalkoja, on vaikea olla paikoillaan nauramatta.

Geneerinen malesialaiskaupunki: Jerantut

Venematka viidakkoon.

Soijaa puskee sademetsässä. Huomatkaa luonteva kyykkyistuntani.

Viidakkoasuumme kuuluivat haaremihousut ja hattu/huivi.

Sain ampua myrkkynuolen,
mutta olin huono enkä osunut mihinkään/kehenkään.

Sitten matkattiin jo Perhentianille!

Nohevat sukeltajat valmiina lähtöön!

Tuolla kivillä makoiltiin sukellusten välissä.

Back in Wudaokou

Hauska taksi, en tiennyt että kyseisellä instituutiollakin olis huumorintajua.