Matka maistui mausteiselta ja makealta, tuoksui teeltä, tuntui kuumalta ja kostealta, näytti kirkkaalta ja pimeältä, ja kuulosti rukouskutsuilta, kuhisevalta sademetsältä ja ilmakuplilta. Jokainen paikka oli erilainen ja koko alue ihastutti monimuotoisuudellaan. Erilainen kuin Kiina, vaikka siellä paljon kiinalaisia onkin. Kansallisuuksien, uskontojen ja elämäntapojen sulatusuuni.
Iloisessa joukkiossamme matkustivat lisäkseni Iva ja hänen kroatialainen/wieniläinen kaverinsa Petra. Matka alkoi Singaporesta, jossa Petran vanha vaihtokaveri Desmond ystävällisesti kuskasi meitä ympäriinsä ja vei hyviin rafloihin. Tai oikeastaan ei kuskannut koko ajan, on vähän kiireinen kolmen perustamansa firman kanssa. Singapore teki vaikutuksen siisteydellään, mutta Ivan kanssa jäimme kaipaamaan persoonallisuutta. Tuntui siltä, että pari päivää pidempään viivyttyämme olisimme kyllästyneet. Ruoka oli toki hyvää ja paljon eri maiden keittiöitä löytyi kiitettävästi. Kävimme katsomassa Jännittäviää eläimiä Night Safarilla. Suosittelen. Näimme sellaisen oranssin elukan hyppäävän pari metriä toiseen puuhun, se oli joko orava tai apina. Näin hyvin jää käsitteet turistin päähän. Myös norsut, leijonat, tiikerit, sarvikuonot sun muut löytyivät. Ja Ben&Jerry’s -jäätelöä.
Tehokkaan päivän jälkeen suuntasimme aamubussilla Melakaan Malesian puolelle. Melakasta löytyy tosi hyvää safkaa, rentoa fiilistä ja kolonialistista arkkitehtuuria. Sinne olisimme mielellämme jääneet chillailemaan pidemmäksi aikaa, mutta Kuala Lumpurin valot kutsuivat. Majapaikka löytyi kunnon reppureissutyyliin kyselemällä hostelleista toisensa jälkeen. Kun kaikkia tyydyttävä majoitusratkaisu löytyi, Desmondin kaveri Zilun haki meidät autollaan ja alkoi perehdyttää meitä kaupungin ruokapaikkoihin, ostoskatuihin, pilvenpiirtäjiin ja baareihin. Hyvää palvelua. Toisena päivänä kävimme itseksemme Batu-luolissa, ja töistä päästyään Zilun jatkoi opastustaan. Ei voinut muuta kuin luvata saman kohtelun, jos tulee joskus Suomeen käymään. Upeinta oli viimeisenä iltana ”KL Night View”, kaveri ajoi meidät n. tunnin matkan vuorelle, jossa siemailimme paikallista maitoteetä koko kaupungin valot alapuolellamme.
 |
| Melaka. |
Kuala Lumpurista jäi hyvä fiilis. Petronas-tornit näytti aika kivoilta, niissä on samalla moderni sekä malesialainen ilme. Tykkäsin ravintoloista, etenkin intialaisesta jota vastapäätä olimme sattumalta valinneet hostellimme. Oli hyvää kiinalaista (vaikka sitä tulee muutenkin syötyä liikaa), malesialaista ja intialaista sekä näiden sekoituksia. Paikalliset olivat mukavia ja kaikki puhuivat englantia. Tämä hämmensi kovasti meitä, jotka elämme Kiinassa jatkuvasti kielimuurin kanssa. Toki aina kiinalaisen omistamaan ravintolaan tai kauppaan mennessämme puhuimme small talkit kiinaksi, mikä teki vaikutuksen, mutta ei alentanut hintoja kuten Kiinassa usein käy.
 |
| Minä ja patsas |
 |
| Iva ja Petra vuoren sisässä. |
 |
| Mun ja Petran jalat sai mikrohieronnan ja -kuorinnan. |
Kuala Lumpurista siirryimme ensin Jerantutiin, jossa varasimme matkatoimistosta visiitin kansallispuisto Taman Negaraan. Matka sademetsään sujui kolmen tunnin venematkalla jokea pitkin. Kyyti oli varsin unettava, mutta välillä näkyi vesihärkiä ja paikallisia lapsia laskemassa mäkeä hiekkarinnettä pitkin. Muuten näkyi vihreää viidakkoa, joka itsessään oli jo aika eksoottista eurooppalaisille. Kuala Tahanin kylään päästyämme löysimme varsin siistin hostellihuoneen, jossa ei ollut hyttysiä. Kylän ravintolat kelluivat joen varressa, ja toiselle puolelle pääsi liikkumaan vain vesitaksilla. Yllättäen ruoka oli hyvää ja edullista, vaikka kyse onkin täydestä turistirysästä. Viidakossa oli yllättävän vähän hyttysiä, selvisimme pienillä vaurioilla verrattuna mun Suzhoun kaupunkilomaan Kiinassa.
 |
| Joki ja metsä. |
Illan pimettyä lähdimme yösafarille, joka oli varsin erilainen kokemus verrattuna Singaporen eläintarhaan. Ajoimme pilkkopimeässä palmumetsässä jeepin lavalla istuen, oppaan skannatessa tienvierustaa taskulampulla. Tunnelma oli oudon rauhallinen, vaikka kuuntelimme jatkuvasti metsän ääniä ja mietimme, kuuluiko rasahdus jeepin renkaista vai liikkuiko jokin jossain. Varjojen liikkeet kummittelivat näkökentän reunoilla, vaikka useimmiten siellä ei ollut tiikeriä eikä edes apinaa. Löytyi kuitenkin nukkuvia värikkäitä lintuja, apinoita, hyönteisiä, pieni käärme, sekä hauskoina yllätyksinä lauma lehmiä ja kissa. Ihmisten kotieläimet laiduntavat ja seikkailevat myös sademetsissä.
Seuraavana päivänä oli ohjelmassa trekkailua viidakossa ja alueen vetonaula, Campoy Walkway. Kymmenien metrien korkeudessa oleva riippusilta oli pettymys, koska sitä pitkin ei päässyt syvemmälle viidakkoon tai mihinkään muuhun kiinnostavaan paikkaan, eikä ylhäältä näkynyt mitään ihmeellistä. Ei ollut tunnin jonotuksen arvoinen. Trekking-osuus, jossa kiipesimme matalalle kukkulalle, oli kiinnostavampi, sillä huipulta oli kivat näkymät ja opas näytti hassuja ötököitä ja lääkekasveja. Muurahaiset vaeltaa ihan oikeasti tiettyä, 3cm kapeaa reittiä pitkin kunnon liikenneruuhkassa.
Myöhemmin vierailimme alueen alkuperäiskansan, Barekien kylässä, joka vaikutti aika eläintarhalta. Elämäntapa oli kyllä kiinnostava, mutta turisteja oli paikalla kerralla niin paljon että olo tuntui tunkeilevalta. Lapset olivat suloisia ja pelkäsivät ulkomaalaisia. He eivät osaa lukea tai kirjoittaa, koska Malesian hallitus haluaisi koko kansan muuttavan pois viidakosta kaupunkiin, jossa lapset voivat käydä koulua. Mietimme, miksei voida järjestää kiertävää opettajaa niin kuin jollain muilla maailman nomadikansoilla. Jos he haluavat jatkaa elämäntapaansa, joka tarkoittaa elämistä sopusoinnussa luonnon kanssa, miksi hallitus haluaa siirtää heidät ilmaisiin asuntoihin olemaan tekemättä mitään ja alkoholisoitumaan? Kerran sitä on kuulemma jo yritetty, mutta Barekit halusivat palata takaisin sademetsään kahden kuukauden kuluttua.
 |
| Barek tuli Malesiaan ensimmäisenä ihmiskansana Uudesta Guineasta. Nykyään kattomateriaaliksi kelpaa muovipressu, mutta riisi ja nuudeli ei ole heidän mielestään kovin hyvää ruokaa. Ilmeisesti sitä kuitenkin syödään, koska on helpompi ostaa riisiä turistien pääsylipputuloilla kuin kerätä metsästä juuria. |
Oma sademetsävisiittimme oli hyvin touristic, suosittelen vähän pidempää viipymistä niin, että on aikaa mennä syvemmälle viidakkoon. On mahdollista lähteä oppaan kanssa pidemmälle trekille ja yöpyä metsässä tai luolassa. Jännimmät eläimet, kuten tiikerit pysyttelevät kaukana turistijoukoista, joten niitä ei kylän lähellä näe. Noin viikon vaelluksen päässä on Mt. Tahan, joka on kuulemma kiipeämisen arvoinen. Pitää ehkä alkaa treenata seuraavaa visiittiä varten.
Kansallispuistosta pois päästäksemme piti matkustaa bussilla takaisin Jerantutiin ja sieltä vielä reilut kuusi tuntia itärannikolle Kuala Besutiin. Suosittelen aamu/välipalan ostamista pysäkin vieressä olevista kojuista, 50 sentin banaanilettu natsaa. Bussimatka on hyvin kuoppainen, ja meille lisäjännitystä toi iltapäivällä mahdollisesti merellä nouseva myrsky. Tarkoituksena oli siirtyä heti Kuala Besutista veneellä Perhentian Besar-saarelle, ja varaamastamme resortista oli sanottu että jos saavumme laiturille kolmelta, ehkä vältämme myrskyn. Onneksemme aurinko paistoi vielä kirkkaalta taivaalta noustessamme paattiin viiden maissa.
Hikisen matkustuspäivän jälkeen saavuimme paratiisiin. Hätäilimme samaan malliin kuin koko alkumatkan olimme tehneet: kysyimme kaikki mahdolliset kysymykset heti aluksi, ettei tulisi väärinymmärryksiä ja ettemme joutuisi maksamaan liikaa ja meille riittäisi ruokaa… majapaikkamme aussiemäntä pisti heti luun kurkkuun ja sanoi, että jutellaan illallisella kuinka kauan viivytte, mitä haluatte ostaa, haluatteko sukeltaa tai snorklata. Älkää hätäilkö, olette nyt lomalla. Olimme hämmentyneitä, mutta tästä alkoi todella mahtavat kolme päivää paratiisisaarella.
 |
| Kaveri. Tätä vähän pienempi oli meidän kylppärissä saapuessamme. Petra kertoi nähneensä rannalla krokotiilin. Se oli ehkä vaan tän isoveli. |
Paikka, jossa asustimme, oli resort, eli yhdistelmä hotellia, ravintolaa, sukelluskoulua ja kilpikonnien suojelukeskusta. Varustettu omalla rannalla, joka oli ihan oikeasti oma: paikkaan ei pääse muuten kuin veneellä, saarella ei ole teitä, ja viidakko eristää biitsin tehokkaasti muista, suuremmista rannoista. Vaikka olimme päättäneet reppumatkailla ja toteuttaneet suunnitelmaa tehokkaasti tähän asti, oli tämä resort jotain, mitä todella tarvitsimme. Bilettäminen ei kiinnostanut, sitä olimme saaneet jo kokeilla Kuala Lumpurissa, jonka jälkeiset päivät seikkailleet nähtävyyksien perässä vähillä yöunilla. Saimme oman, siistin huoneen, joka ei ollut edes kovin kallis, saimme kolme kertaa päivässä kävellä samaan ravintolaan ja tilata mitä halusimme, vaihtoehtoisia paikkoja ei ollut. Meidän ei muutenkaan tarvinnut juuri miettiä mitä tekisimme, sillä vaihtoehdot rajautuivat rantaan ja mereen. Loman lopuksi totesimme, että vaikka tämä paikka onkin tosi kiva ja paratiisi ja vain vähän tyhmiä ihmisiä häiritsemässä ja ruoka on hyvää ja kaikkee, olisimme ehkä vähän tylsistyneet ilman kurssia. SUKELLUSkurssia!
Paras asia, millä päivämme täytimme Perhentianilla, oli sukeltaminen. Koska olimme kaikki täysin aloittelijoita, meidän piti suorittaa PADI Open Water Diver-kurssi, mikä aluksi vaikutti vähän liian tavoitteelliselta kolmen päivän rentoutuslomaa ajatellen. Kun mietimme ehdimmekö suorittaa kurssia näin lyhyessä ajassa (ja onko siinä mitään järkeä kun haluttais ottaa myös aurinkoa, ja mitä jos ei osatakaan, ja mitä jos ei tykätä siitä ollenkaan), etelä-afrikkalainen sukelluksenopettajamme Chris varoitti taas hätäilystä. Päätimme kokeilla ensimmäisen videon ja sukelluksen verran, koska sen jälkeen oli mahdollista vielä perääntyä. Teoriavideon jälkeen olimme hieman kauhuissamme, ja meidät käskettiin käymään vessassa, juomaan vettä ja ahtautumaan märkäpukuihin. Huoneesta lähtiessämme Iva sanoi, että mennään nyt että saadaan tääkin alta pois, ja sitten rannalle makaamaan loppulomaksi. Itse en ollut vielä varma, olisiko sukeltaminen niin vaikeaa kuin miltä se videolla vaikutti. Koska me kolme tyttöä olimme kaikki saman verran epävarmoja, oli kuitenkin helppo ottaa haaste vastaan: En voi olla ainakaan huonompi kuin kaverit!
Matalassa vedessä harjoittelun jälkeen moni videolta tuttu klisee olikin totista totta: et ikinä unohda hetkeä, jolloin hengität ensimmäistä kertaa veden alla. Eikä se ollutkaan yhtään vaikeaa! Osasimme ottaa happea kaverilta ja puhaltaa vedet pois suuttimesta, sekä tasata paineen korvissa. Sitten meidät ohjattiin läheiselle riutalle, ja yhtäkkiä syvyyttä olikin jo 12 metriä! Näimme kaikenlaisia trooppisia kaloja, jättisimpukoita, rapuja, ja jossain vilahti myös pieni hai! Viimeistään klovnikalan (eli Nemon!) bongaaminen korallien alla piilottelemassa sai meidät vakuuttuneiksi. Päätimme suorittaa kurssin, vaikka iltojen käyttäminen videoiden katseluun ja kirjan opiskeluun ei houkuttanut. Huomasin kuitenkin, että pitkästä aikaa olin oikeasti motivoitunut opiskelemaan jotain, ja varsinkin dive planner-taulukon käytön opettelu hiveli piileviä matemaattisia intohimojani.
Pääsimme sukeltamaan monta kertaa päivässä. Välillä oli ongelmia korvien kanssa, mutta loppua kohti opin tasaamaan paineen automaattisesti. Aluksi hankaluuksia tuottanut nosteen hallinta sujui lopussa jo melko hyvin, on mahtava tunne kun pystyy itse lähes pelkän hengityksen avulla kontrolloimaan syvyyttään. Aika kuningasfiilis leijailla juuri sopivasti riutan yläpuolella. Viimeisenä päivänä teimme monta juttua, joita olen aina pitänyt todella makeena: Siirryimme veneestä veteen kaatumalla reunan yli selkä edellä. Niin kuin Chris oli luvannut, menimme etsimään kilpikonnia sieltä missä kasvaa niiden herkkuruokaa. Kun saavuimme paikalle, kasvustoista ilmaantuikin esiin n. metrin pituinen kilppari! Se oli ensin vähän piilossa, mutta tuli lähemmäs tutkimaan meitä. Varsin sympaattisen oloinen otus. Mun käsi oli 10 sentin päässä sen nokasta, mutta en halunnut alkaa tökkiä herkkää luontokappaletta. Pelkkä läheltä seuraaminen oli riittävän upeaa viihdettä. Movie moment, niin kuin Iva sanois. Ennen kuin ehdimme meren pohjassa seisovaa pianoa ihmettelemään, jouduimme virran pyörteisiin. Paikalla oli melkoisen vahva virtaus, joka muutti näkyvyyden todella huonoksi. Joka tapauksessa pinnalle päästyämme ja veneeseen kiivettyämme olo oli taas raukean väsynyt ja onnellinen.
Loppukoe viimeisenä iltana osoittautui melko helpoksi, niin kuin muutkin kurssilla opitut asiat. Kaikki vaikutti alussa hieman vaikealta, varsinkaan teorian opiskelu ei innostanut. Käytännön harjoittelulla ja opettajan kanssa juttelemalla kaikki sujui lopulta vaivattomasti. Naps, olemme päteviä sukeltajia! Sen kunniaksi joimme opettajien kanssa Tigeria pitkälle yöhön, tässä vaiheessa olisimme olleet valmiita jäämään vielä pariksi viikoksi Perhentianille, ellei lentoa olisi varattu seuraavalle päivälle.
Kyseisellä resortilla on kilpikonnien suojeluryhmä, johon brittiopiskelijat tulevat viettämään kesäänsä vapaaehtoisina. Saimme heti ensimmäisenä iltana kuunnella luennon kilpikonnista ja niiden suojelusta. Vierailumme aikana ei yksikään kilpikonna päättänyt munia rannalle, mutta jos näin olisi käynyt, meidät olisi käyty herättämässä ja olisimme saaneet seurata toimitusta vähän matkan päästä. Juuri kuoriutuneita poikasia laskettiin kuitenkin rannalle eräänä iltana, ja saimme katsoa pikku näpyttimien raahautumista hiekalta veteen ja huuhtoutumista aaltojen mukana mereen. Tällä reissulla oli ylivoimaisesti eniten eläimiä kaikkiin aikaisempiin verrattuna.
Seuraavana aamuna söimme viimeiset suklaapannarit ja halasimme työntekijät rannalla ennen veneeseen nousua. Haikeus uusista kavereista erottaessa kasvoi kun katselimme poikien vilkuttavan viimeiseen hetkeen asti ennen kuin veneemme kaarsi pois näkyvistä. Fiilikset olivat silti hyvät, Iva kaivoi repustaan makeaa serbialaista rakiaa evääksi ”viimeiselle matkalle”.
Tästä fiilikset lähinnä laskivat, ensin siirryimme Singaporeen, jossa vietimme viimeisen illan yhdessä tyttöjen kanssa ennen paluutani Pekingiin. Ruoka tuntui kalliilta verrattuna Malesiaan, hostelli oli ahdas ja aamulla piti herätä aikaisin. Matkakumppanit jatkoivat Indonesiaan ja Balille, jossa varmaan sukeltelevat tälläkin hetkellä. (Tämä kirjoitus saa ehkä lisää kuvia, kunhan kotiutuvat...) Minä palasin Pekingiin, jossa piti yrittää taas puhua kiinaa ja hengittää savusumuista ilmaa.
Malesian matka oli ehkä huonoin asia minkä voi tehdä ennen tylsää arkea Pekingissä. En silti kadu, eiköhän tää tästä.
