No, sitten raivopakkaamisen ja pomoni uskomattoman hätäilyn (osaatko varmasti matkustaa lentokoneella?) jälkeen laskeuduin Enshin pikkuiselle lentokentälle. Paikallisten luonteesta sain jo maistiaisen koneessa, jossa Enshistä kotoisin oleva liikemies tarjosi apuaan kaupunkiin tutustumisessa. Sain vakuuttavan näköisen käyntikortin ja toivomuksen kysyä häneltä heti, jos minulle tulee jokin ongelma. Lentokentällä sitten minua oli vastassa koulun vastaanottokomitea: pomoni yhteyshenkilö Pekingistä, rehtori, kansainvälisen osaston päällikkö ja koulun kansainvälisen luokan valvoja. Ja kameramies. Minulle tehtiin selväksi, että olen koulun ensimmäinen ulkomaalainen opettaja ja kaikki odottavat minua kovasti ja kaikki toivovat että viihdyn. Tämä tuntui jo ihan mukavalta vastaanotolta, mutta lisää oli tulossa. Minut istutettiin minibussiin ja Pekingin yhteyshenkilö muistutti, että minun pitää kertoa olleeni Pekingissä kaksi vuotta opettajana ja tästä puoli vuotta Tsinghuassa, mutta parempi etten sano että olen vain opiskellut siellä. Selvä, peruskiinalaista huiputtamista. Pomoni juoni on etsiä pitkäaikaisempi opettaja paikalleni parin viikon sisällä, mutta koululle piti kertoa että voin jäädä pidemmäksi aikaa, jos vain sopeudun paikkaan.
Okei, sitten minut kuskattiin alueen vähemmistökansan eräänlaiseen ravintolaan, jossa ruokailukabinetit olivat pieniä sieviä majoja. Siellä minut istutettiin pöytään, joka oli täynnä paikallisia ruokalajeja ja teetä. Seinällä oli kuva presidentti Hu Jintaosta. Paikalle saapui herra ”Number One”, joka on koulun virallinen johtaja (eri kuin rehtori, mitä enemmän hierarkiaportaita, sen parempi), jonka pitää olla puolueen valitsema. Eli kaveri on tärkeä puoluekaaderi. Ei puhu sanaakaan englantia, oli hyvin huvittunut muutamista Pekingin murteella sanomistani fraaseista. Paikallinen murre on hieman hankala ymmärtää, koska sh-äänne on lähes aina s, eikä ärriä kuule ollenkaan. Anyway, siinä sitä istuin kuuntelemassa kuinka nämä ihmiset kertoivat oppilaiden odottavan minua innolla ja kuinka herra Puoluekaaderi aikoo ripustaa kuvani koulun seinälle. Se oli onneksi vain vitsi.
Sitten alkoi varsinainen Guanxi-osuus. Pöytään tilattiin olutta ja baijiuta eli ”vaaleaa viiniä” eli rehellistä riisiviinaa. Mulle kerrottiin että tämä on jotain erityistä laatua, jota eräs kuuluisa runoilija joi ammoisina aikoina. Maun perusteella ehkä kamalampaa kuin kuuden rämpylän ruukut joita myydään kioskeissa. Kiittelin teekkaritaustaani, että sain juoman alas, ja vielä sellaisen määrän. Paikalliseen tapaan kun kuuluu nostaa malja vieraan kanssa ja sanoa ”Ganbei!” eli ”lasi kuivaksi”, jolloin juoma kumotaan kerralla kurkkuun. Tämä rituaali toistui moneen kertaan, kun Puoluekaaderi nosti maljaa joko minun, osastonjohtajan tai jonkun muun pöydässä istuvan kanssa. Tämän lisäksi kaikki halusivat vuorollaan skoolata minun kanssani. Vähän eri meininki kuin helangårissa. Onneksi sain välillä juoda olutta. Ruoka oli mielettömän hyvää, mutta melko tulista. Onneksi olen näköjään jo tottunut siihen aika hyvin Pekingissä.
Koko kokemus oli todella mielenkiintoinen, Puoluekaaderi oli ilmeisesti huumorintajuinen ja iloinen seuramies, sen verran mitä ymmärsin kiinasta ja muiden käännöksistä. Ganbeit kaikuivat siihen malliin, että tuli kotoinen Vellimiesliitto mieleen (terkut vaan pojille, teillä olis täällä ihan hauskaa). Vanhan liiton kiinalainen Tärkeä henkilöä. Hän kertoi mm. matkoistaan Euroopassa, kuinka siellä naisetkin polttavat tupakkaa (huh huh sentään!).
Suhteiden rakennuksen jälkeen minut vietiin koululle ja opettajien asuntolaan. Koko koulu on aivan uusi, rakennustyöt vielä osittain kesken. En ihmettelisi jos koko homma tulisikin valmiiksi sinä aikana kun olen täällä, kiinalaiset rakennusprojektit on aika vikkeliä. Paikka on vehreiden vuorien ympäröimä, ilma on kirkas ja raikas toisin kuin Pekingissä. Mun asunnossa on netti, sohva, telkkari, ilmastointi, parveke, pesukone, jääkaappi ja oma kylppäri. Tosin vessa on perinteistä kyykkimismallia. Saan käydä koulun ruokalassa olevassa opettajien buffetissa syömässä hyvää kiinalaista ruokaa. Koulun englanninopettajat ja johtohenkilöt ovat koko ajan hirveän huolissaan siitä, miten pärjään. En oikein ymmärrä miten nämä ihmettelevät, että osaan syödä puikoilla ja olen tottunut kiinalaiseen ruokaan, kun olen sentään ”ollut kaksi vuotta Kiinassa”. Ruokalan henkilökunta on koko ajan kyselemässä, haluanko kakkuja lounaani kanssa (en voi mitenkään tulla kylläiseksi muusta ruuasta, enkä varmasti edes pidä siitä koska olen ulkomaalainen!), ja onko minulla jotain toiveita ruuan suhteen. Eilen illalla rehtorin vaimo koputti oveeni ja toi ison muovipussillisen makeita kakkuja. Olen iloinen vieraanvaraisuudesta, mutta välillä jatkuva kyseleminen ja huolehtiminen ärsyttää. Tietysti ikäiseltäni kiinalaiselta ei voisi odottaa kovin suurta muutoksiin sopeutumiskykyä tai itsenäisyyttä, mutta olen sentään asunut poissa kotoa 18-vuotiaasta, matkustellut ja asunut Kiinassa ilman vanhempiani. Ehkä se on vain vaikea ymmärtää, koska paikallisilla ei juuri ole vertailukohtaa omassa elämässään. Kaikki vain olettavat että olen täysin hukassa enkä osaa pyytää apua jos sitä tarvitsen. Monta kertaa päivässä saan vastata osittain samoille ihmisille, että kiitos paljon kaikesta mitä teette minulle, olen aivan tyytyväinen ja kerron kyllä jos haluan jotain.
Tapasin oppilaani ensimmäisen kerran ekana iltana. Oppilaat olivat todella innoissaan. Opetan siis kansainvälistä luokkaa (kansainvälinen ei tarkoita sitä että oppilaista yksikään olisi kansainvälinen) kaksi tuntia maanantaista perjantaihin. Aluksi luulin että opettaisin neljä tuntia päivässä, mutta näköjään kyseessä onkin vain yksi kaksoistunti. Sehän passaa, valmisteluunkin menee aikaa. Oppilaiden suullinen kielitaito on aika alhainen, muutama osaa puhua jo melko paljon, mutta osa ei kykene tuottamaan sanaakaan englantia. Ei ihme, kun koulussa on tähän mennessä opiskeltu lähinnä lukemista ja kirjoittamista. Kysyin luokan valvojalta, voisinko järjestää oppilaille vapaa-ajan aktiviteettina esim. Disneyn animaatioiden katselua englanninkielisillä teksteillä, mikä tukisi kuullunymmärtämistä ja ehkä auttaisi heitä kiinnostumaan englannin suullisen taidon kehittämisestä. Animaatioita siksi, että niissä ei ole moraalitonta sisältöä kuten tv-sarjoissa. Vastaus: ehkä, jos johtajilta saadaan lupa. Eli oppilaat eivät saa vapaa-ajallakaan tehdä mitään ilman auktoriteetin lupaa. Jään mielenkiinnolla odottelemaan, mitä herra Puoluekaaderi on asiasta mieltä. Muuten nuoret opiskelevat kuin pienet eläimet, päivä alkaa kuuden maissa aamulla ja päättyy illalla kymmenen maissa. En ole ihan varma, istutaanko koko aika oppitunneilla vai onko välissä pidempiä taukoja tai läksytunteja, mutta kuitenkin tahti vaikuttaa aika sairaalta. Oppilaat tietysti asuvat asuntolassa, ettei aikaa tuhraantuisi koulumatkoihin tai vapaaseen hengailuun. Tunteja on myös viikonloppuisin.
Pyysin oppilaitani esittäytymään ja kertomaan miksi he haluavat opiskella englantia, ja mikä heidän unelmansa on. Itsetuntoani pönkitettiin taas urakalla, kun eturivin tytöt kertoivat haluavansa englanninopettajiksi koska Asta-laoshi (opettaja) on niin kiva ja kaunis. Tänään mennessäni lounaalle ohi kulkeva keittiötyöntekijä tokaisi ”Waiguoren tai piaoliang!”. Kaikki jaksavat koko ajan muistuttaa, kuinka oppilaat tulevat rakastumaan minuun koska olen niin kaunis. Okei, olen tottunut siihen että kauneusihanne täällä = ulkkari, mutta en edelleenkään täysin ymmärrä miksi. Minusta paikalliset tytöt ovat todella nättejä paksun, kiiltävän mustan tukkansa, kauniiden silmiensä ja siron ruumiinrakenteensa ansiosta.
Sain eilen antaa parillekymmenelle oppilaalle englanninkieliset nimet. Yksi tyttö halusi olla Eiffel. Sain suostuteltua hänet validimpaan nimeen, vaikka hänen oli vaikea ymmärtää miksi joku nauraisi Eiffel-nimisen ihmisen tavatessaan. Jos oppilailla oli jokin oma ehdotus nimeksi, se oli yleensä jotain tyyliin Roger, Howard, Duncan tai joku muu ns. vanhemman ihmisen nimi. Vaikka sanon, että sinun ikäiselläsi tuo nimi ei ole kovin tavallinen, heitä ei näytä se haittaavan. Melkein kaikki myös pyysivät kertomaan listallani olevien nimien merkityksen. Siinä sai taas selittää, että ehkä joskus tuhat vuotta sitten jossain toisessa kielessä nimi on tarkoittanut jotain, mutta nykyään ihmiset eivät valitse nimiä sen perusteella, vaan nimet kulkevat perintönä suvuissa tai nimi valitaan kyseisen ajan muodin mukaan. Tämä meni monelta taas yli ymmärryksen, kiinalaiset nimet kun koostuvat tavuista, joita käytetään muissakin sanoissa ja näin nimellä on aina merkitys.
Tänään pääsin kampuksen ulkopuolelle, kun minut vietiin keskustaan ruokaostoksille. En nimittäin aio nousta joka aamu kiinalaiselle aamiaiselle klo 7. Seuraan liittyi rehtori, yksi koulun englanninopettajista sekä rehtorin 19-vuotias tytär. Todella kiinalainen tapaus. Tyttö oli luonnollisesti innoissaan tavatessaan minut, ja ilmoitti heti aluksi että olen hänen ensimmäinen ulkomaalainen ystävänsä. Hän puhui englantia siihen nähden aika sujuvasti ja rohkeasti. Silti, kuten suurella osalla ikätovereistaan, käytös kokonaisuudessaan oli aika lapsekasta. Hän on aloittamassa yliopisto-opinnot Wuhanissa, joka on provinssin pääkaupunki. Luulen että sinne mentyään tyttö aikuistuu hieman.
Olen tutustunut koulun englanninopettajiin, joista moni on vasta valmistunut yliopistosta. Vanhemmat opettajat ovat suulliselta kielitaidoltaan aika surkealla tasolla. Tänään kävin kummallisen keskustelun erään miesopettajan kanssa, joka ensitöikseen selitti kuinka vuonna 1997 oli toiminut kääntäjänä australialaiselle miehelle. En saanut selvää, miksi tämä mies oli ollut Enshissä, koska kyseisen opettajan ääntämys oli niin huonoa. En taas ihmettele yhtään, miksi kiinalaisten kielitaito on niin surkea. Jos he oppivat ääntämään kuunnellen näitä opettajia… Toisaalta nuoremmat opettajat puhuvat melko sujuvasti. Alyssa, joka on kanssani samanikäinen, valmistui juuri Wuhanin yliopistosta, ja siellä ilmeisesti suullisen kielitaidon opetus on melko hyvää, ja ulkomaalaisia opettajia on paljon. Alyssa, sekä toinen nuori opettaja Zara, katsovat amerikkalaisia tv-sarjoja, minkä vaikutuksen huomaa kielitaidosta. Alyssa kertoi myös, että yliopiston kurssilla oli katsottu Frendejä. Kun vain saisin luvan näyttää edes lasten animaatioita oppilaille… Kun mietin kielten opettajaharjoittelijoita Jyväskylän Norssissa, on selvää että kieltenopetus on Suomessa todella korkeatasoista, vaikka joskus sitä kritisoidaankin. He sentään ääntävät oikein ja tuntevat kulttuurin, jonka kieltä opettavat. Ja lapset eivät vietä kymmentä vuotta koulussa osaamatta sanoa sanaakaan ääneen.
Osastonjohtaja hätäili tänään hirveästi, kun näki käsivarressani pari hyttysenpistoa. Seurasi puoli tuntia seisoskelua huoneessani ja sen miettimistä, pitäisikö minulle hankkia hyttysverkko sängyn päälle vai auttaisiko koko huoneen suihkuttaminen hyttysmyrkyllä. Taas piti selittää, että olen nähnyt hyttysiä ennenkin ja tiedän että jos avaan ikkunan, voin vetää hyttyssuojan sen eteen. Tällaista hätäilyä ja touhotusta tapahtuu jatkuvasti, joten en mielelläni pyydä näiltä ihmisiltä mitään ellei ole aivan pakko, koska siitä seuraa aina hirveä hätäily ja selittäminen (osaatko varmasti käyttää lukuvaloa?!). Asiat eivät tapahdu ikinä niin, että kysyn, mistä saisin lusikan, ja joku kertoo minulle mistä voin hakea sen tai tuo sen minulle, vaan niin, että ensin soitetaan johonkin, sitten ei olla varmoja, sitten mietitään, sitten kysytään tarvitsenko sitä nyt vai huomenna, sitten soitetaan taas johonkin, sitten kysytään onko ok jos tämä ja tämä henkilö käy tuomassa/näyttämässä sen sinulle? Sanon että miten vain, riittää että saan sen huomenna, älkää huolehtiko, ei tällä asialla ole niin väliä. Sitten sanotaan että koputamme oveesi kun jotain tapahtuu, sitten soitetaan että saat sen huomenna, sitten joku ilmestyykin ovelle tavaran kanssa. En tiedä ovatko asiat oikeasti niin monimutkaisia, vai miettivätkö ihmiset koko ajan miten asia kannattaa hoitaa niin että olen tyytyväinen enkä pelästy. Yksinkertaiset asiat tehdään välillä todella vaikeasti. Ehkä se on hierarkia, ehkä kielimuuri.
Tänään selitin hyvinvoinnistani huolestuneelle Alyssalle, että tänne on helppo sopeutua, kun koulu, asunto ja ruokala ovat vieri vieressä eikä minun tarvitse itse huolehtia juuri mistään. Pekingissä sentään olen itse hankkinut asunnon, tehnyt ruokaa, löytänyt tieni julkisilla kulkuneuvoilla outoihin osoitteisiin jne. ja viihtynyt silti todella hyvin. Hän totesi, että teille ulkomaalaisille ei taida olla vaikeaa sopeutua uusiin paikkoihin? Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki. Kunpa muutkin tajuaisivat tämän. Kokemuspohja ja ajatusmaailma kuitenkin rajoittavat. Kiinalaisille on todella suuri kynnys lähteä uuteen paikkaan, koska a) perhe ei ole siellä, b) en välttämättä tunne sieltä ketään, c) en osaa kulkea kaupungissa. Minulle on aina jännittävää mennä uuteen paikkaan, koska en tunne sieltä ketään, enkä osaa tietä. Perheelle voi soittaa, ja olen kuitenkin aikanaan palaamassa takaisin. Moni kiinalainen sanoo, että haluaisi mennä ulkomaille, mutta ei voi jättää perhettään, eikä tunne ketään vieraassa maassa. Haloo, ehkä voitte olla erossa perheestä pari viikkoa tai pari vuotta, ehkä he pärjäävät sen ajan, voit soittaa kotiin vaikka joka päivä. Ei ulkomaille tarvitse jäädä asumaan, hyviä kokemuksia saa lyhyestä turistimatkastakin. Ja ulkomaille mennään tutustumaan uusiin ihmisiin, ei haittaa vaikka ei tunne ketään. Tietysti epäitsenäiselle ihmiselle voi olla vaikeaa järjestää elämäänsä uudessa paikassa, mutta soisin näille ihmisille vähän haastetta, joka avaisi hieman silmiä Kiinan ulkopuolelle.
Kansainvälisen luokan valvoja herra Tien on viettänyt pari vuotta Etiopiassa. Sieltä saadut vaikutteet huomaa, hän ihailee rennosti elämään suhtautuvia afrikkalaisia sekä työajoista ja lomapäivistä kiinni pitäviä eurooppalaisia. Puhuimme kiinalaisesta työ- ja opiskelukulttuurista. Toivon, että kun Kiinan talouden kasvu hiipuu, ihmiset alkavat arvostaa vapaa-aikaa, ja ovat mieluummin perheen ja ystävien kanssa kuin työpaikalla ylitöitä tekemässä. Herra Tien oli samaa mieltä, hän toivoo voivansa viedä minut joku ilta kaupunkiin oluelle ja polttelemaan sikareita, ”and enjoy life! Like you foreigners do!”. Jään odottelemaan sitä, ja karaokeretkeä huonosti ääntävän miesopettajan kanssa.
Tapasin oppilaani ensimmäisen kerran ekana iltana. Oppilaat olivat todella innoissaan. Opetan siis kansainvälistä luokkaa (kansainvälinen ei tarkoita sitä että oppilaista yksikään olisi kansainvälinen) kaksi tuntia maanantaista perjantaihin. Aluksi luulin että opettaisin neljä tuntia päivässä, mutta näköjään kyseessä onkin vain yksi kaksoistunti. Sehän passaa, valmisteluunkin menee aikaa. Oppilaiden suullinen kielitaito on aika alhainen, muutama osaa puhua jo melko paljon, mutta osa ei kykene tuottamaan sanaakaan englantia. Ei ihme, kun koulussa on tähän mennessä opiskeltu lähinnä lukemista ja kirjoittamista. Kysyin luokan valvojalta, voisinko järjestää oppilaille vapaa-ajan aktiviteettina esim. Disneyn animaatioiden katselua englanninkielisillä teksteillä, mikä tukisi kuullunymmärtämistä ja ehkä auttaisi heitä kiinnostumaan englannin suullisen taidon kehittämisestä. Animaatioita siksi, että niissä ei ole moraalitonta sisältöä kuten tv-sarjoissa. Vastaus: ehkä, jos johtajilta saadaan lupa. Eli oppilaat eivät saa vapaa-ajallakaan tehdä mitään ilman auktoriteetin lupaa. Jään mielenkiinnolla odottelemaan, mitä herra Puoluekaaderi on asiasta mieltä. Muuten nuoret opiskelevat kuin pienet eläimet, päivä alkaa kuuden maissa aamulla ja päättyy illalla kymmenen maissa. En ole ihan varma, istutaanko koko aika oppitunneilla vai onko välissä pidempiä taukoja tai läksytunteja, mutta kuitenkin tahti vaikuttaa aika sairaalta. Oppilaat tietysti asuvat asuntolassa, ettei aikaa tuhraantuisi koulumatkoihin tai vapaaseen hengailuun. Tunteja on myös viikonloppuisin.
Pyysin oppilaitani esittäytymään ja kertomaan miksi he haluavat opiskella englantia, ja mikä heidän unelmansa on. Itsetuntoani pönkitettiin taas urakalla, kun eturivin tytöt kertoivat haluavansa englanninopettajiksi koska Asta-laoshi (opettaja) on niin kiva ja kaunis. Tänään mennessäni lounaalle ohi kulkeva keittiötyöntekijä tokaisi ”Waiguoren tai piaoliang!”. Kaikki jaksavat koko ajan muistuttaa, kuinka oppilaat tulevat rakastumaan minuun koska olen niin kaunis. Okei, olen tottunut siihen että kauneusihanne täällä = ulkkari, mutta en edelleenkään täysin ymmärrä miksi. Minusta paikalliset tytöt ovat todella nättejä paksun, kiiltävän mustan tukkansa, kauniiden silmiensä ja siron ruumiinrakenteensa ansiosta.
Sain eilen antaa parillekymmenelle oppilaalle englanninkieliset nimet. Yksi tyttö halusi olla Eiffel. Sain suostuteltua hänet validimpaan nimeen, vaikka hänen oli vaikea ymmärtää miksi joku nauraisi Eiffel-nimisen ihmisen tavatessaan. Jos oppilailla oli jokin oma ehdotus nimeksi, se oli yleensä jotain tyyliin Roger, Howard, Duncan tai joku muu ns. vanhemman ihmisen nimi. Vaikka sanon, että sinun ikäiselläsi tuo nimi ei ole kovin tavallinen, heitä ei näytä se haittaavan. Melkein kaikki myös pyysivät kertomaan listallani olevien nimien merkityksen. Siinä sai taas selittää, että ehkä joskus tuhat vuotta sitten jossain toisessa kielessä nimi on tarkoittanut jotain, mutta nykyään ihmiset eivät valitse nimiä sen perusteella, vaan nimet kulkevat perintönä suvuissa tai nimi valitaan kyseisen ajan muodin mukaan. Tämä meni monelta taas yli ymmärryksen, kiinalaiset nimet kun koostuvat tavuista, joita käytetään muissakin sanoissa ja näin nimellä on aina merkitys.
Tänään pääsin kampuksen ulkopuolelle, kun minut vietiin keskustaan ruokaostoksille. En nimittäin aio nousta joka aamu kiinalaiselle aamiaiselle klo 7. Seuraan liittyi rehtori, yksi koulun englanninopettajista sekä rehtorin 19-vuotias tytär. Todella kiinalainen tapaus. Tyttö oli luonnollisesti innoissaan tavatessaan minut, ja ilmoitti heti aluksi että olen hänen ensimmäinen ulkomaalainen ystävänsä. Hän puhui englantia siihen nähden aika sujuvasti ja rohkeasti. Silti, kuten suurella osalla ikätovereistaan, käytös kokonaisuudessaan oli aika lapsekasta. Hän on aloittamassa yliopisto-opinnot Wuhanissa, joka on provinssin pääkaupunki. Luulen että sinne mentyään tyttö aikuistuu hieman.
Olen tutustunut koulun englanninopettajiin, joista moni on vasta valmistunut yliopistosta. Vanhemmat opettajat ovat suulliselta kielitaidoltaan aika surkealla tasolla. Tänään kävin kummallisen keskustelun erään miesopettajan kanssa, joka ensitöikseen selitti kuinka vuonna 1997 oli toiminut kääntäjänä australialaiselle miehelle. En saanut selvää, miksi tämä mies oli ollut Enshissä, koska kyseisen opettajan ääntämys oli niin huonoa. En taas ihmettele yhtään, miksi kiinalaisten kielitaito on niin surkea. Jos he oppivat ääntämään kuunnellen näitä opettajia… Toisaalta nuoremmat opettajat puhuvat melko sujuvasti. Alyssa, joka on kanssani samanikäinen, valmistui juuri Wuhanin yliopistosta, ja siellä ilmeisesti suullisen kielitaidon opetus on melko hyvää, ja ulkomaalaisia opettajia on paljon. Alyssa, sekä toinen nuori opettaja Zara, katsovat amerikkalaisia tv-sarjoja, minkä vaikutuksen huomaa kielitaidosta. Alyssa kertoi myös, että yliopiston kurssilla oli katsottu Frendejä. Kun vain saisin luvan näyttää edes lasten animaatioita oppilaille… Kun mietin kielten opettajaharjoittelijoita Jyväskylän Norssissa, on selvää että kieltenopetus on Suomessa todella korkeatasoista, vaikka joskus sitä kritisoidaankin. He sentään ääntävät oikein ja tuntevat kulttuurin, jonka kieltä opettavat. Ja lapset eivät vietä kymmentä vuotta koulussa osaamatta sanoa sanaakaan ääneen.
Osastonjohtaja hätäili tänään hirveästi, kun näki käsivarressani pari hyttysenpistoa. Seurasi puoli tuntia seisoskelua huoneessani ja sen miettimistä, pitäisikö minulle hankkia hyttysverkko sängyn päälle vai auttaisiko koko huoneen suihkuttaminen hyttysmyrkyllä. Taas piti selittää, että olen nähnyt hyttysiä ennenkin ja tiedän että jos avaan ikkunan, voin vetää hyttyssuojan sen eteen. Tällaista hätäilyä ja touhotusta tapahtuu jatkuvasti, joten en mielelläni pyydä näiltä ihmisiltä mitään ellei ole aivan pakko, koska siitä seuraa aina hirveä hätäily ja selittäminen (osaatko varmasti käyttää lukuvaloa?!). Asiat eivät tapahdu ikinä niin, että kysyn, mistä saisin lusikan, ja joku kertoo minulle mistä voin hakea sen tai tuo sen minulle, vaan niin, että ensin soitetaan johonkin, sitten ei olla varmoja, sitten mietitään, sitten kysytään tarvitsenko sitä nyt vai huomenna, sitten soitetaan taas johonkin, sitten kysytään onko ok jos tämä ja tämä henkilö käy tuomassa/näyttämässä sen sinulle? Sanon että miten vain, riittää että saan sen huomenna, älkää huolehtiko, ei tällä asialla ole niin väliä. Sitten sanotaan että koputamme oveesi kun jotain tapahtuu, sitten soitetaan että saat sen huomenna, sitten joku ilmestyykin ovelle tavaran kanssa. En tiedä ovatko asiat oikeasti niin monimutkaisia, vai miettivätkö ihmiset koko ajan miten asia kannattaa hoitaa niin että olen tyytyväinen enkä pelästy. Yksinkertaiset asiat tehdään välillä todella vaikeasti. Ehkä se on hierarkia, ehkä kielimuuri.
Tänään selitin hyvinvoinnistani huolestuneelle Alyssalle, että tänne on helppo sopeutua, kun koulu, asunto ja ruokala ovat vieri vieressä eikä minun tarvitse itse huolehtia juuri mistään. Pekingissä sentään olen itse hankkinut asunnon, tehnyt ruokaa, löytänyt tieni julkisilla kulkuneuvoilla outoihin osoitteisiin jne. ja viihtynyt silti todella hyvin. Hän totesi, että teille ulkomaalaisille ei taida olla vaikeaa sopeutua uusiin paikkoihin? Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki. Kunpa muutkin tajuaisivat tämän. Kokemuspohja ja ajatusmaailma kuitenkin rajoittavat. Kiinalaisille on todella suuri kynnys lähteä uuteen paikkaan, koska a) perhe ei ole siellä, b) en välttämättä tunne sieltä ketään, c) en osaa kulkea kaupungissa. Minulle on aina jännittävää mennä uuteen paikkaan, koska en tunne sieltä ketään, enkä osaa tietä. Perheelle voi soittaa, ja olen kuitenkin aikanaan palaamassa takaisin. Moni kiinalainen sanoo, että haluaisi mennä ulkomaille, mutta ei voi jättää perhettään, eikä tunne ketään vieraassa maassa. Haloo, ehkä voitte olla erossa perheestä pari viikkoa tai pari vuotta, ehkä he pärjäävät sen ajan, voit soittaa kotiin vaikka joka päivä. Ei ulkomaille tarvitse jäädä asumaan, hyviä kokemuksia saa lyhyestä turistimatkastakin. Ja ulkomaille mennään tutustumaan uusiin ihmisiin, ei haittaa vaikka ei tunne ketään. Tietysti epäitsenäiselle ihmiselle voi olla vaikeaa järjestää elämäänsä uudessa paikassa, mutta soisin näille ihmisille vähän haastetta, joka avaisi hieman silmiä Kiinan ulkopuolelle.
Kansainvälisen luokan valvoja herra Tien on viettänyt pari vuotta Etiopiassa. Sieltä saadut vaikutteet huomaa, hän ihailee rennosti elämään suhtautuvia afrikkalaisia sekä työajoista ja lomapäivistä kiinni pitäviä eurooppalaisia. Puhuimme kiinalaisesta työ- ja opiskelukulttuurista. Toivon, että kun Kiinan talouden kasvu hiipuu, ihmiset alkavat arvostaa vapaa-aikaa, ja ovat mieluummin perheen ja ystävien kanssa kuin työpaikalla ylitöitä tekemässä. Herra Tien oli samaa mieltä, hän toivoo voivansa viedä minut joku ilta kaupunkiin oluelle ja polttelemaan sikareita, ”and enjoy life! Like you foreigners do!”. Jään odottelemaan sitä, ja karaokeretkeä huonosti ääntävän miesopettajan kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti